Tekstiviesti meni suoraan asiaan.
’Hei, olen yrittänyt tavoittaa. Olen varannut sinulle seuraavat ajat syöpätautien klinikalle.’
Kansallisteatterin markkinointipäällikkö Auli Turtiaisen päivä oli ollut kiireinen. Palavereja oli riittänyt tunnista toiseen, ja niiden aikana kännykkään oli ilmestynyt samasta numerosta useampia puheluja. Soittopyyntökin oli jätetty. Auli ajatteli vastata siihen heti kokousten jälkeen.
”Hoitaja oli hirvittävän pahoillaan, että joutui ilmoittamaan syövästäni tekstiviestillä, mutta piti tavoittamistani kiireellisenä”, Auli sanoo.
Tieto syövästä oli tietysti sokki, mutta henkisesti Auli oli joutunut varautumaan myös huonoihin uutisiin. Ohutneulanäytteet oli otettu kolme päivää aiemmin. Leikkaus tehtäisiin jo parin viikon kuluttua, 16. joulukuuta. Aulin nimipäivänä.
”Siitä alkoi kuukausien tehokas hoitoputki. Se oli kuin juna, jonka kyytiin hyppäsin.”
Kun tapaamme ja teemme haastattelua, syöpähoitojen alkamisesta on kulunut lähes vuosi. Auli Turtiainen on palannut jälleen töihin ja on innoissaan tulevista teatterin projekteista. Markkinoinnin ohella hän on suunnitellut vuosien varrella moniin näytelmiin ja elokuviin puvustukset.
Sairauteen hän ei halua enää juuttua. Kun hän tapasi taannoin ystävättäriään, nämä kysäisivät jutustelun lomassa, haluaisiko Auli puhua syövästään.
”En halunnut. Haluan elää tätä päivää. On ihanampiakin aiheita, joista puhua.”
Mutta keinoista, jotka auttoivat selviytymään kuluneesta vuodesta, hän puhuu mielellään.
”Jokainen toimii silti omalla tavallaan. Se mikä minulle on hyvää, ei ehkä ole jollekin toiselle hyvää”, hän lisää.
Pään sisäinen hoito tärkeämpi kuin peruukki
Auli Turtiainen on kuunnellut aina tarkkaan oman kroppansa viestejä. Vuonna 2015 hän oli ollut mammografiassa. Mitään sairauteen viittaavaa ei silloin näkynyt.
”Jokin etiäinen viestitti minulle, että olisi mentävä vielä ultraäänitutkimukseen. Se oli vahva tunne. Ultraäänikuvissa kasvain näkyi.”
Ensimmäisiin lääkäritapaamisiin Auli päätti ottaa mukaan koko perheensä, aviomiehen ja silloin viisitoistavuotiaan pojan.
”Olimme kaikki kolme kuulemassa, millainen hoitoputkestani tulisi ja millaisia sytostaatteja saisin. Halusin muuttaa sairauteni pojallemme mahdollisimman arkipäiväiseksi. Hän sai lääkäriltä kaiken sen saman tiedon kuin me aikuisetkin. Sovimme myös, että hän voisi matkan varrella kysyä mitä tahansa mieltään askarruttavaa.”
Auli päätti itse turvautua heti alusta lähtien psykologin apuun. Kun hoidot vievät hiukset, sairastuneelle korvataan peruukki.
”Panostaisin peruukin sijaan pään sisäiseen hoitoon. Psykologin tapaamisten pitäisi kuulua automaattisesti mukaan hoitoihin.”
Sairastunut tapaa koko hoitavan ryhmän, lääkärit, syöpähoitajat, anestesiahoitajat, ja jos sairaus aiheuttaa taloudellisia huolia, tarvittaessa myös sosiaalihoitajan. Keskustelut psykologin kanssa ovat potilaan oman päätöksen varassa.
”Potilas voi olla liian lamaantunut osatakseen pyytää henkistä tukea tai arvella pärjäävänsä yksinkin. Tai miettiä, että onko tarpeellista avata omaa elämää ulkopuoliselle.”
Aulin mielestä tapaamiset säästäisivät sairastuneen voimia, mutta myös perhettä ja parisuhdetta paineilta.
”Psykologi suhtautuu ammattilaisena asioihin muita viileämmin. Keskustelut eivät kuormita puolison, sukulaisten tai ystävien tunne-elämää. Läheisillä saattaa olla omat pelkonsa tai huolensa, ja sairastunut voi yrittää näyttää sen vuoksi pirteämmältä kuin onkaan.”
Vihaa ja turhautumista
Perheensä arjen Auli pyrki pitämään rutiineineen mahdollisimman normaalina.
”En halunnut velloa heidän kanssaan sairaudessa, vaikka oli kausia, jolloin elämä ei todellakaan ollut normaalia.”
Jokainen syöpäpotilas sietää sytostaattihoitoja eri tavoin. Aulin tapauksessa hoidot rasittivat erityisesti suolistoa, ja hoitojen jälkeen hän joutui jäämään sairaalaan useammaksi päiväksi odottelemaan tulehdusarvojen laskua.
”Joka kerta kuntoni romahti. Puolivälissä sytostaattihoitoja ajattelin, etten halua enää mennä niihin. Väsymys oli ankara, jalat eivät kantaneet ja kivutkin olivat kovat. Sitten tsemppasin itseäni. Jos halusin parantua, minun oli kestettävä se kaikki.”
Välillä pintaan nousi viha. Sairaus oli viemässä elämästä yhden kokonaisen kauden pois. Lapsella oli koulussa meneillään tärkeä vuosi ja edessä pyrkiminen lukioon. Aulia harmitti, ettei jaksanut tukea poikaansa niin kuin olisi halunnut.
”Mitä oikein vihasin? Vihasinko itse tautia vai jotain muuta? Vihalleni ei ollut virallista kohdetta.”
Paranemisprosessi kalenterissa
Tulevaisuudenuskoaan Auli alkoi rakentaa kalenterinsa avulla. Hän merkitsi allakkaan kesäkuun päivän, jolloin hoidot loppuisivat. Samalla hän ryhtyi tietoisesti siirtämään ajatuksiaan siihen hetkeen ja tulevaisuuteen.
”Psykologi piti toimintatapaani hyvänä. Hän kannusti minua valmentajan lailla ja osasi johdatella ajatteluani siihen suuntaan, että löysin omat ratkaisuni.”
Myös kirurgin kanssa keskustelut sujuivat.
”Puhuimme ensin sairaudestani, sen jälkeen lähinnä taiteesta. Tapaamisten jälkeen tuntui aina, että elämä on sittenkin hyvää.”
Kansallisteatteriin palkattiin markkinointipäällikön sairausloman ajaksi sijainen. Kun Auli makasi hoitojen jälkeen sairaalassa useampia päiviä eristyksissä, mukana oli tietokone ja sitä kautta yhteys työpaikalle.
”Tein sairauden aikana omien voimavarojeni mukaan töitä etänä. Pysyin sillä tavoin paremmin kiinni tavallisessa arjessa ja siinä, mitä teatterilla tapahtui. Se oli myös osa selviytymiskeinoani.”
“Seksikkyys ei ole rinnoista kiinni”
Sairastuminen koettelee parisuhdetta. Toisten liittoa se vahvistaa, jotkut päätyvät eroon. Auli oli sairastuessaan 51-vuotias. Moni nainen punnitsee siinä vaiheessa elämänarvojaan ja miettii, mitä elämällään vielä tekisi. Jotkut päätyvät keski-iässä vaihtamaan ammattiakin.
”Minäkin punnitsin elämääni, mutten halunnut muuttaa mitään. Parisuhteemme on kestänyt seitsemäntoista vuotta ja haluan pitää ihanasta suhteesta kiinni. Poikani on älykäs ja empaattinen, ja työni on kiinnostavaa.”
Parisuhteestaan Auli huolehti miehensä kanssa omalla tavallaan.
”Sovimme etukäteen hetkistä, treffeistä, joilloin harrastaisimme seksiä. Tunsin tarvitsevani sairauden aikana todella paljon parisuhteen läheisyyttä.”
Kun hetket oli sovittu, kaikki oli sen jälkeen selkeämpää.
”Joskus kivut olivat hoitojen jälkeen sellaiset, että lakanakin sattui. Pystyin keskittymään vain siihen, että jaksoin seuraavaan päivään. Silloin sanoin miehelleni, että haluaisin olla vain kainalossasi.” Aulin molemmat rinnat operoitiin, mutta korjaavalla leikkauksella.
”En olisi tuntenut oloani vähemmän naiselliseksi, vaikka rinnat olisi poistettukin. Olin valmistautunut siihen henkisesti. Uusia, rasvasta tai silikonista rakennettuja rintoja en olisi halunnut omieni tilalle. Seksikkyys ei ole mielestäni rinnoista kiinni.”
Puoliso antoi Aulille tukensa.
”Hänestä oli samantekevää, olisiko minulla rinnat vai ei. Luotin hänen rehellisyyteensä, sillä näemme maailman visuaalisesti samanlaisin silmin. Hiukseni lähtivät hoitojen aikana, mutta olin hänen mielestään jopa kauniimpi kaljuna.”
“Syöpähoidot alkoivat tuntua arkisilta”
Ennen viimeistä sytostaattihoitoa Auli kysäisi, sopisiko syöpäklinikalle, jos perhe tulisi mukaan.
”Halusin heidän näkevän, kuinka arkista hoitoni oli. Lääkettä tiputettiin kolmen tunnin ajan pussista tippaneulan kautta suoneen, ja minä istuin tietokone sylissäni lueskelemassa. Poikani kohtaa varmasti elämänsä aikana vielä monia ihmisiä, jotka sairastavat syöpää.”
Viime kesänä Auli joutui uuteen leikkaukseen. Hänelle määrättiin voimakkaita kipulääkkeitä, joilla lievitettiin hermosärkyjä. Käytössä olivat myös nukahtamispillerit.
”Kun toinen lääkäri näki edellisen määräämät lääkkeet, näin hänen ilmeensä muuttuvan myrskyisäksi pillereiden paljoudesta.”
Lääkeriippuvaiseksi Auli ei halunnut. Hän halusi kokeilla omilla keinoillaan, pärjäisikö kokonaan ilman vahvoja kipulääkkeitä.
Jo vappupäivänä katsellessaan puistossa lenkkeileviä ihmisiä hän oli tuntenut kateutta. Aiemmin hän oli harrastanut aktiivisesti liikuntaa, mutta hoidot olivat romahduttaneet kunnon ja heikentäneet lihakset.
”Raahauduin urheilupuistoon ja kokeilin, jaksaisinko juosta askeltakaan. Alussa tuntui, että tarvitsisin rollaattorin apua. Sisulla juoksin kuitenkin hitaasti kaksi kilometriä.”
Olo oli siitä onnellinen ja euforinen. Kalenterin reunaan alkoi ilmaantua merkintöjä yhä pidemmistä lenkeistä. Kaksi kilometriä vaihtui kolmeen, sitten neljään. Lihakset kipeytyivät, mutta kipu oli tervettä kipua. Sairauteen liittyvät säryt jäivät, samoin väsymys ja kiukku.
”Monotoninen liikunta ja kropan rasitus tekivät hyvää myös päälle. Annoin ajatusten virrata ja aivojen tyhjentyä.”
Liikkumista hän suosittelee muillekin, mutta juosta ei tarvitse. Saman vaikutuksen voi saada aikaan toisenlainenkin liikunta, kävely tai vaikka uiminen.
Paranemisjuhlat korkokengissä
Sairausloma olisi kestänyt syyskuun loppuun, mutta Auli Turtiainen palasi töihin Kansallisteatteriin jo elokuussa. Ensimmäisen kuukauden ajan töissä oli sijainen siltä varalta, ettei Auli olisi jaksanut tehdä täysiä työpäiviä.
Se lievensi paluuseen liittyvää stressiä. Markkinointipäällikkö toivotettiin tervetulleeksi, mutta samalla viestitettiin, että häntä ei aiota kuormittaa liikaa.
Auli otti jälleen käyttöön aikataulut. Niillä hän rytmitti päivänsä. Urheilua, töitä ja vapaa-aikaa sopivassa suhteessa.
”Aikataulut antavat minulle raamit, joiden sisällä tunnen olevani vapaa.”
Syksyllä Aulin kunto kuitenkin yllättäen romahti ja suolisto tulehtui.
”Pelko syövän uusiutumisesta oli aktiivisesti mielessäni. Kun kielteinen vastaus tuli, olo oli riemuunnuttava.”
Viime kevättä muistellessaan Aulilla on tapahtumista muistikatkoksia. Psykologin mukaan se on ymmärrettävää.
”Kaikki energia meni siihen, kun yritin parantaa kroppaa. Aivoille ei jäänyt tilaa.”
Kesällä hän piti lähimmille ystävilleen sisarensa kahvilassa ’ohi on’ -juhlat. Juhliin hän puki pitkästä aikaa korkokengät.
”Olin koko illan tosi korkeilla koroilla. Se tuntui ihanalta.”
Nipotuksen tilalle tuli huumori
Vaikka syöpä on vakava sairaus, Auli haluaisi silti romuttaa sen ympärillä olevaa myyttiä.
”Olen yrittänyt välttää, etten sairastuisi sairastumiseen. On helppo heittäytyä uhriksi, sillä sairastunut saa muiden huomion ja kaikki toimivat sen eteen, että paranisit, mutta ei ole helppoa murtautua sairauden sisältä ulos.”
Hän ei usko sairauden jalostavaan vaikutukseen.
”En ole valaistunut, vaikka sairaus auttoikin miettimään, mihin suuntaan olen menossa. Ehkä sanon asioita suoremmin kuin ennen. Ei ole tarvetta kuorrutukseen.”
Sama suoruus pätee parisuhteeseen ja kotiasioihin.
”Nipotan vähemmän ja suhtaudun kaikkeen enemmän huumorilla. Jos koti ei ole täydellisen puhdas ja pojan huone siisti, ajattelen, että itse hän siellä elelee.”
Auli haluaa ajatella, että hän sairastui tautiin, josta on parantunut.
”En voi tietää, saanko sen uudelleen, mutta en voi elää ajatellen, että mitä sitten, jos syöpä uusiutuu. Teen arjen mahdollisimman hyväksi, enkä halua, että sairaus kulkisi koko ajan rinnallani.”
Juttu on julkaistu Eevan numerossa 01/2017.
