Apu

Atlantilta Atlasvuorille



Atlantilta Atlasvuorille

Saharan autiomaa ja lumihuippuiset vuoret – Marokon talvessa sellaisenkin luonnonihmeen voi kokea. Samalla voi ihastella lintujen paljoutta, ja vuoristotiellä vastaan saattaa kävellä vaikka kilpikonna tai makaki.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Juho Rahkonen

Kreikkalaisessa mytologiassa Atlas oli titaani eli jättiläismäinen ihmisenkaltainen olento, joka kannatteli harteillaan taivaankantta. Vielä nykyäänkin Atlas symboloi voimaa ja kestävyyttä, ja sillä on länsimaisessa kulttuurissa vahva merkitys.

Kun Atlaksella on näin mahtipontinen tausta, ei ihme että sen mukaan nimetty Atlasvuoristo on melkoisen massiivinen. Atlasvuoristo on Marokon selkäranka: se kulkee parintuhannen kilometrin pituisena halki Luoteis-Afrikan, ja sen korkein huippu Jebel Toubkal kohoaa peräti 4 187 metriin merenpinnasta.

Vuoristo on niin korkea, että siellä riittää talvisin lunta jopa hiihtokeskusten tarpeisiin.

Atlasvuoriston kivistä ja kalliosta on pystytty jäljittämään tämän massiivisen vuoriston syntyhistoria. Hiilikaudella noin 300 miljoonaa vuotta sitten kaksi muinaista mannerta – Euroopan ja Pohjois-Amerikan muodostama sekä Afrikan muodostama manner – törmäsivät toisiinsa. 

Mannerlaattojen törmäys synnytti pohjois-eteläsuuntaisen vuoriston, joka oli nykyistä Himalajaakin korkeampi. Pohjois-Amerikan itärannikolla sijaitseva Appalakit ja Marokon Anti-Atlas ovat tämän vuorijonon jäänteitä, joita luonnonvoimat ovat vuosimiljoonien ajan kuluttaneet pyöreämmiksi ja matalammiksi.

Paimentolainen asuu syrjäisessä kylässä, taustalla kohoaa Korkea-Atlas.

Paljon myöhemmin, kymmeniä miljoonia vuosia sitten, alueella tapahtui toinen mullistus Euraasian ja Afrikan mannerlaattojen törmätessä toisiinsa. Silloin syntyivät Euroopan puolella olevat Alpit ja Afrikassa sijaitsevat Atlasvuoret, jotka molemmat ovat nuoria, teräväpiirteisiä poimuvuoristoja.

Atlasvuoret kohoavat edelleen, ja siitä ovat todisteena maanjäristykset. Vakavista järistyksistä viimeisin tapahtui vuonna 2004, jolloin Marokon pohjoisosassa sai surmansa yli 600 henkilöä ja 15 000 jäi kodittomaksi.  

Leveänokkainen kapustahaikara ja siro jalohaikara kahlaavat Souss-Massan kansallispuistossa Agadirin lähellä.

Marokko oli minulle pitkään haaveiden matkakohde. Jo kymmenen vuotta aikaisemmin olin Kanariansaarten Lanzarotelta tähyillyt Afrikan mantereelle päin ja pohtinut, millainen mystinen maa sieltä noin sadan kilometrin merimatkan takaa löytyisikään.

Kului kuitenkin monta vuotta niin, että suomalaiset matkanjärjestäjät eivät tehneet matkoja Marokkoon, vaikka se oli ollut aikaisemmin perinteinen matkakohde. 

Pari vuotta sitten matkanjärjestäjä alkoi kuitenkin taas mainostaa kohdetta iskulauseella ”vuohikausien odotus on ohi”. Mainoksen kuvassa näkyi vuohia, jotka kiipeilivät veikeästi puussa taustanaan Atlasvuoret.

Kun matkailija saapuu Marokkoon, ensimmäinen ihmetyksen aihe on vehreys. Ollaan Pohjois-Afrikassa Saharan laitamilla, joten luulisi maiseman olevan pelkkää rutikuivaa aavikkoa. Mutta itse asiassa Atlasvuorten merenpuoleiset rinteet saavat varsin runsaasti vettä, kun kosteat ilmamassat nousevat vuorten pakottamina ylöspäin ja saavat pilvet pudottamaan vesilastinsa.

Näillä rinteillä on aikoinaan kasvanut atlassetrien (Cedrus atlantica) muodostamia metsiä, mutta ne on vuosisatojen aikana enimmäkseen hakattu pois ja tilalle on raivattu viljelymaata.

Tuulihaukka poseerasi valokuvaajalle tien vieressä meren rannalla. Aavikonvärinen jalohaukka sulautuu hyvin ympäröivään luontoon.

Jos Marokkoa pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi ”värikäs”. Tämä pätee niin ihmisten vaatetukseen, talojen ulkoasuihin kuin luontoon. 

Marokossa hallitseva väri tuntuu olevan punertavan ruskea. Sitä löytyy rantojen veistoksellisista hiekkakivikallioista, joihin Atlantin valtameren tyrskyt lyövät taukoa-matta, ja myös Atlasvuorten juurella maisema on erilaisten metallien ja mineraalien punertavaksi värjäämä.

Vuoriston ohella Marokon luonnon suurta kuvaa määrittää Atlantti eli ”Atlaksen meri”. Rantaviivaa Marokolla onkin peräti 1 800 kilometriä.

Koska Marokko sijaitsee vuorten ja meren välissä sekä muuttolintujen reittien kohdalla, maan monipuoliset maisemat tarjoavat runsaasti nähtävää lintujen ystäville. Marokosta tunnetaan yli 460 lintulajia ja reilut sata matelijalajia. 

Töyhtökiuru on maan yleisimpiä pikkulintuja.

Suomalaistenkin lomakohteena suosimasta Agadirin kaupungista ei tarvitse lähteä kuin reilun kymmenen kilometrin päähän, kun vastaan tulee Souss-Massan kansallispuisto. Hiekkarantaa pitkin on mukava käyskennellä ja kiikaroida lintuja, kuten kapustahaikaroita, jalohaikaroita, merimetsoja ja erilaisia kahlaajia.

Ainoana miinuspuolena täytyy todeta, että Souss-Massa ja moni muu luontokohde Marokossa ovat ikävän roskaisia. Muovipussit ja muut jätteet haittaavat myös lintujen sekä kalojen elämää.

Kuin maailman laidalla: Marokon Atlantin-puoleinen rannikko on täynnä jylhiä maisemia.

Marokon luonnon erikoisuuksiin kuuluvat Atlasvuoristossa elävät apinat, berberimakakit. Se on ainoa Saharan pohjoispuolisessa Afrikassa elävä apina ja myös ainoa Aasian ulkopuolella elävä makakilaji. 

Berberimakakin kohtaloksi ovat historian saatossa koituneet ihmiset, jotka ovat pyydystäneet lupsakoita kädellisiä lemmikeiksi. Makakien luita on löydetty muun muassa Italiasta Pompeijin historiallisesta kaupungista, ja nykyäänkin laiton lemmikkieläinten kauppa uhkaa niitä.

Berberit ovat Marokon ja sen lähimaiden alueilla elävä kansa, johon kuuluu noin 15 miljoonaa ihmistä. Nimitys tulee antiikin kreikan sanasta barbaros, joka tarkoittaa vierasta tai ulkopuolista.

Ainakin minun tapaamani berberit olivat kaikkea muuta kuin ulkopuolisia, pikemminkin he olivat todella ystävällisiä ja avoimia. Esimerkiksi Taroudantin berberikaupungissa noin tunnin ajomatkan päässä Agadirista löysin paikallisten berberien avulla tien ylös vuoristoon, rauhan ja hiljaisuuden tyyssijaan.

Jos on koulussa tullut opiskeltua vähänkään ranskaa, siitä on Marokossa paljon hyötyä, koska maalla on ollut historiallisesti paljon siteitä Ranskan kanssa ja arabian ohella ranskaa osataan yleisesti.

Marokko on suomalaiselle luonnonystävälle piristys talven keskellä, koska siellä paistaa useimmiten aurinko. Tammi–helmikuussa ilma on joskus hieman viileä, mutta auringon ottamisen ja uimisen lisäksi aina voi lähteä luontoon. Ja sitä herkkua Marokossa riittää. ●

Teksti ja kuvat Juho Rahkonen

Julkaistu: 22.12.2015