Eeva

Ateneumin johtaja Marja Sakari: ”Mietiskely auttaa näkemään, ettei mikään ole pysyvää”


Ateneumin johtajan Marja Sakarin elämänpolku on kulkenut Pariisin ja Helsingin väliä. Mietiskely on antanut hänelle voimia ja suhteellisuudentajua.
Kuvat Timo Pyykkö

Kun Marja Sakari oli pikkutyttö, hän kävi usein Ateneumissa vanhempiensa kanssa. Lapsuudenkoti oli Keuruulla, mutta isovanhemmat asuivat Helsingissä, ja heidän luonaan kyläiltiin usein.

Ateneumista mieleen jäivät erityisesti Ellen Thesleffin maalaukset. Marja löysi yhtymäkohtia taiteilijan ja itsensä väliltä: Taidemaalari asui Ruovedellä, mikä on melko lähellä Keuruuta. Myös Thesleffillä oli sisaruksia niin kuin Marjalla, ja molemmat elivät kotimaan ja kansainvälisen maailman välissä.

”Thesleffin maalaukset puhuttelivat minua voimakkaasti jo nuorena. Saatoin samastua hänen maailmaansa. Hän pystyi tallentamaan todella herkällä, upealla tavalla suomalaista luontoa. Lisäksi hän maalasi muotokuvia. Hänessä oli monta eri puolta.”

Nyt Marja Sakari, 63, on unelmatyössään Ateneumin johtajana. Hän aloitti pestin joulukuussa 2018, ja edessä on viisi mielenkiintoista vuotta. Virka on määräaikainen, ja sen jälkeen hän jää eläkkeelle.

”Tuntuu hyvältä, että on selkeä kuvio. Minulla on nämä tietyt vuodet, ja jos haluan jotain saavuttaa, se täytyy tehdä niiden aikana.”

Naisjohtajana hän kokee yhdeksi tehtäväkseen nostaa esiin unohdettuja tai huomiotta jääneitä naistaiteilijoita.

”Historiasta löytyy paljon taiteilijoita, joita ei vielä tunneta. Monia naisten tekemiä teoksia on myös laitettu heidän mentoreidensa, isiensä, veljiensä tai opettajiensa nimiin.”

Pariisissa taivaan alla

Marja Sakari syntyi 1950-luvulla Pariisissa. Isä, romaanisten kielten tutkija Aimo Sakari, oli juuri saanut valmiiksi väitöskirjansa. Äiti Ellen Sakari oli miestään seitsemäntoista vuotta nuorempi. Hän opiskeli ranskan kieltä ja teki radiojuttuja Suomeen.

Perheeseen syntyi neljä tyttöä, joista Marja on toiseksi nuorin. Kun hän oli vähän alle kolmivuotias, perhe muutti Pariisista Keuruulle, isän kotiseudulle. Aimo Sakari oli perustamassa Jyväskylän yliopistoon romaanisten kielten laitosta ja hänet valittiin sen ensimmäiseksi professoriksi.

Äiti Ellen opiskeli Suomessa tohtoriksi asti. Kun Aimo jäi eläkkeelle, Ellen jatkoi työuraansa. Lopulta hänet valittiin samaan virkaan, jota aviomies oli hoitanut.

Tyttäret imivät kotoa rakkauden sivistykseen, kulttuuriin ja ranskan kieleen. Myös akateeminen maailma tuli tutuksi, ja kaikki neljä sisarusta kouluttautuivat pitkälle itsekin. Kolme heistä on väitellyt tohtoriksi ja yksi on tuplamaisteri.

Keuruu oli 1950-luvun lopussa perinteinen suomalainen pikkukylä, jota halkoivat hiekkatiet. Kylän raittia reunustivat puutalot. Seuraavalla vuosikymmenellä yhteiskunnan kehitys toi uudet tuulet myös Keuruulle. Valtatie Jyväskylästä Poriin lohkaisi ison palan Sakarien tontista.

Harrastusmahdollisuuksia ei ollut niin paljon kuin kaupungeissa, mutta se pakotti nuoret keksimään tekemistä itse. Keuruulla oli esimerkiksi hyvin aktiivinen elokuvakerho. Siellä Marja näki jo nuorena tyttönä François Truffaut’n, Jean-Luc Godardin ja Ingmar Bergmanin elokuvia. Hän harrasti myös viulunsoittoa ja kuorolaulua.

Lukion jälkeen Marja mietti hetken musiikkialaa ja pyrki Sibelius-Akatemiaan. Nyt hän nauraa ja sanoo, että pääsykoe oli katastrofi, hänen olisi pitänyt valmistautua siihen paljon paremmin.

Sitten Marja haki Helsingin yliopistoon ja pääsi opiskelemaan romaanista filologiaa, taidehistoriaa ja draamakirjallisuutta. Pikkuhiljaa taidehistoria vei voiton.

Tuulinen aika

Marja Sakari solmi nuorena avioliiton ja sai 1970-luvun loppupuolella tyttären. Liitto päätyi eroon, kun tytär oli parivuotias.

Kun Marjalla oli päävastuu lapsen huoltajuudesta, hänen vanhemmistaan oli paljon apua. Lapsi vietti kesiä Keuruulla isovanhempien hoivissa yhdessä serkkujensa kanssa.

”Toki tyttärellä oli myös isänsä ja tämän uusi perhe. Minusta tuntuu, että asiat ovat menneet hyvin. Mutta ei elämä ole aivan ilman mutkia sujunut.”

Avioero on ollut yksi elämän suurimmista pettymyksistä.

”Menin nuorena naimisiin ja kuvittelin, että elämä on auvoista loppuun asti. Mutta siihenkin tottuu, että ihmissuhteet eivät ole ikuisia. Erilaisia ihmissuhteita tulee ja menee, mutta olen pystynyt säilyttämään hyvät välit kaikkiin entisiin suhteisiini. Elämä on jännittävää. Jos ei mitään tapahtuisi, olisi aika tylsää.”

Entisillä miesystävillä voi olla myös pitkäkantoisia henkisiä vaikutuksia. 1980-luvun lopulla Marja Sakari seurusteli taiteilija Jan-Olof Mallanderin kanssa, joka sai hänet innostumaan buddhalaisuudesta ja kasvissyönnistä.

Vaikka seurustelusuhde loppui, buddhalaisuus ja mietiskely jäivät.

”Avauduin hengelliselle polulle. En halua sanoa, että olisin kategorisesti buddhalainen tai kristitty. Mutta mietiskely ja kaikki, mitä siihen sisältyy, antavat voimia ja perspektiiviä omaan elämään ja tavallaan koko maailmankaikkeuteen.”

Ateneumissa on arkisinkin yli tuhat kävijää joka päivä. ”Ihmiset selvästi kaipaavat arjen ylittäviä kokemuksia”, Marja Sakari sanoo.

Eteenpäin uralla

Yksinhuoltajuus ei estänyt uralla etenemistä. Marja Sakarille tulivat tutuiksi opetus- ja tutkimustyöt taiteen parissa sekä galleria- ja museotoiminta. Taiteen kenttää hän pääsi näkemään monesta eri suunnasta.

Lopulta Marja teki taidehistorian väitöskirjan käsitetaiteen etiikasta. Äiti ei ollut sitä enää näkemässä, mutta Marja omisti väitöskirjansa hänelle.

”Isä oli väitöstilaisuudessa mukana, ja totta kai hän oli hyvin onnellinen ja iloinen, että minä olin saattanut opintoni siihen pisteeseen.”

Vaikka Marja ei ole suunnitellut uraansa systemaattisesti, väitöskirja oli selkeä päämäärä.

”Minulla on ollut tarve edetä niin, että polkuni menee yliopistollisen uran kautta. Mutta kyllä elämä on mennyt myös niin, että kun yksi ovi menee kiinni, jotain muuta avautuu tilalle.”

Työtilaisuudet ovat seuranneet toisiaan, mutta matkan varrelle mahtuu myös epävarmuuden hetkiä.

”Kun sain väitöskirjani valmiiksi, ajattelin, että vaihdan johonkin aivan muuhun alaan. Kävin luontaishoitokursseilla ja ajattelin, että täytyy katsoa, mitä maailma voisi tuoda tullessaan.”

Taiteen maailma

Taiteen maailma ei kuitenkaan päästänyt otteestaan. Mielenkiintoisia töitä riitti, ja lopulta löytyi vakituinen virka Kiasman intendenttinä. Välillä Marja johti neljä vuotta Suomen Pariisin-instituuttia. Se oli opettavaista aikaa.

”Ehkä suurin oppini Pariisin-vuosilta oli se, että minun ei tarvitse jännittää eikä pelätä mitään. Ihmiset ovat aina ihmisiä ja kaikki sujuu, jos on varma asiastaan.”

Pariisista käsin Marja Sakari haki avoinna ollutta Kiasman johtajan paikkaa. Valtion taidemuseon johto puolsi hänen valintaansa, ja lehdissäkin asia ehdittiin jo uutisoida. Lopulta Marjaa ei kuitenkaan nimitetty virkaan.

Vaikka Marja oli aluksi pettynyt, hän ymmärsi pian, että tässä, niin kuin kaikissa asioissa, oli plussia ja miinuksia. Kun ensisokki oli ohi, hän alkoi ajatella, että Ranskaan jääminen ei ollut sittenkään huono vaihtoehto.

Siinä vaiheessa Marja Sakari oli ollut Pariisin-instituutin johtajana kaksi vuotta, ja hänelle tuli tunne, että jotain oli saattanut jäädä kesken.

”Loppujen lopuksi asiat menivät juuri niin kuin pitikin. Minulla on sillä tavalla optimistinen luonne, että en jää jauhamaan asioita enkä ota itseeni.”

Museonjohtajan matkalle on mahtunut pettymyksiä, mutta lopulta kaikki meni niin kuin pitikin. ”Olen positiivinen luonne. En jää jauhamaan asioita enkä ota itseeni”, Marja Sakari sanoo.

Johtaminen kiinnostaa

Työurallaan Marja Sakari on ollut taiteen lisäksi kiinnostunut johtamisesta ja siihen vaadittavien taitojen ja kokemuksen kerryttämisestä.

”Minusta on tuntunut, että minulla on kykyjä johtamiseen ja pystyn viemään asioita eteenpäin. Tietenkin nyt se on helppo sanoa, kun minut on valittu tähän tehtävään. Jotkut muutkin uskovat, että näin on”, Marja Sakari sanoo ja nauraa.

On helppo uskoa, että hänestä löytyy voimaa ja tarvittavaa itsevarmuutta. Mitä hyvä johtajuus hänen mielestään edellyttää?

”Johtaminen vaatii läsnäoloa ja asioille antautumista, järjestelykykyä, organisoimista, delegoimista ja kokonaisuuksien hallintaa.”

Tarvitaan myös psykologista silmää ja kykyä toimia erilaisten ihmisten kanssa. Marjalla on ongelmiin jalat maassa -asenne. Hän ei kauhistu tai mene emotionaalisesti mukaan ristiriitatilanteisiin.

”Peruspiirteeni on, että olen mielelläni ihmisten kanssa. Ehkä sisarussarjassa kolmantena oleminen on kasvattanut minua siihen, että osaan toimia erilaisten konfliktien keskellä.”

Lapsuudessa neljän sisaruksen parvi oli jakaantunut ”isoihin tyttöhin” ja ”pikkutyttöihin”. Marja oli pikkutytöistä isompi.

”Olin pikkutytöt-kategoriassa se vanhempi ja viisaampi. Isosiskoihini verrattuna olen saanut kasvaa aika vapaasti. Sain vanhempieni kanssa melko helposti tahtoni läpi, jos halusin jotain.”

Marja tuntee saaneensa lapsuudestaan hyvät eväät elämään. Kodin ilmapiiri ja vanhempien arvostus auttoivat itsetunnon kehittymistä.

”Isä arvosti meitä tyttäriä ja kannatteli meitä. Hän oli mukana meidän tekemisissämme. Tietysti äiti arvosti meitä myös, mutta luulen, että tyttärelle isän arvostus on erityisen tärkeää.”

Hyvä alku

Ateneumin johtajan paikalle Marja Sakari otettiin avosylin vastaan. Hän oli työskennellyt talossa jo 1990-luvulla kuvataiteen keskusarkistossa ja osa työkavereista oli tuttuja niiltä ajoilta. Oli helppo solahtaa joukkoon ja ryhtyä heti töihin.

”Museotyössä on ihanaa se, että töitä tehdään paljon yhdessä ja ollaan tekemisissä monenlaisten ammattiryhmien kanssa.”

Tuore johtaja kiittelee edeltäjiään. Ateneum on hyvässä vauhdissa ja tulossa on mielenkiintoisia näyttelyitä. Perinteinen maalaustaide pitää pintansa kaiken digitaalisuuden keskellä.

”Luulen, että koneiden välittämän tiedon ja elämysten jälkeen ihmisillä on tarve olla läsnä tässä ja nyt jonkin aidon lähettyvillä. Autenttisuuden kaipuu on ehkä syy siihen, että ihmiset jaksavat jonottaa museoihin.”

Museossa ei tarvitse suorittaa mitään. Se on julkinen tila, jossa voi oleilla yksin tai yhdessä.

Kiehtovaa on myös ajatella, kuinka joku ihminen on yli sata vuotta sitten vetänyt siveltimen jäljet kankaalle, jonka edessä nyt seisomme. Maalaus on kuin aikamatka.

”Aidossa maalauksessa on aura, joka välittyy katsojalle.”

Mietiskely auttaa

Työntäyteisen arjen keskellä Marja pyrkii yhä tekemään mietiskelyharjoituksia. Se auttaa katsomaan asioita ulkopuolelta käsin.

Mietiskelyä Marja Sakari harjoittaa esimerkiksi kävellessään aamuisin töihin ja illalla töistä kotiin. Silloin on puoli tuntia aikaa tyhjentää aivot. Matkapuhelin on pois päältä, eikä kukaan pyydä mitään. On aikaa olla rauhassa itsensä kanssa.

Mietiskely on auttanut myös pettymysten käsittelemisessä.

”Mietiskelyharjoitukset auttavat näkemään, että kaikki muuttuu koko ajan. Tulee hyviä asioita ja tulee huonoja asioita. Mikään ei ole pysyvää.”

Parhaimmillaan mietiskely on luonnossa. Ranskassa asuessaan Marja matkusti toisinaan Normandiaan meren äärelle. Atlantin rantatörmäillä kävellessä hän ymmärsi, että elämässä on paljon muutakin kuin esimerkiksi saamatta jääneet virat.

”Mietiskely antaa suhteellisuudentajua. Se vaikuttaa myös siihen, ettei ota itseään liian vakavasti tai pidä itseään liian tärkeänä.”

Nykyisin rauhan tyyssija löytyy Fiskarsista. Siellä Marjalla on pieni punainen renkitupa.

”Mökki on niin lähellä, että sinne voi lähteä vaikka yhdeksi päiväksi. Siellä on aivan eri maailma ja eri rytmi.”

Fiskarsissa on paljon tuttuja, jos haluaa seurustella ihmisten kanssa. Mutta siellä voi nauttia myös yksinäisyydestä, jos siltä tuntuu. Ympärillä on metsää, järviä ja luontoa.

”Mökillä aikaa menee perusasioihin: lämmitän takkaa, istun ja katson tulta. Kesällä laitan puutarhaa. Kävelen metsässä, sienestän ja marjastan.”

Mökkielämä tarjoaa jotain samaa kuin mietiskelyharjoitukset.

”Ihminen tarvitsee rauhaa ja rauhoittumista, että pääsee omaan sisimpäänsä ja että oma keskus pysyy koskemattomana, terveenä ja hyvänä.”

Toinen tärkeä henkireikä on Kallion Kantaattikuoro, jossa Marja laulaa. Pääsiäisenä kamarikuoro esitti Johann Sebastian Bachin Johannes-passion.

”Kun keskityn laulamiseen, pää kerta kaikkiaan tyhjenee. Laulaminen on paljon tässä ja nyt -hetkessä olemista.”

Laulaminen on myös hyvin fyysistä toimintaa. Koko keho ja hengitys ovat käytössä. Marja Sakari arvostaa myös yhteisöllisyyden tunnetta, joka syntyy yhdessä laulamisesta. Kuorossa tittelit tipahtavat pois.

”Kuorossa ei olla viran puolesta, vaan laulajina. On terveellistä olla erilaisten ihmisten kanssa.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 5/2019. Nettiversiota on muokattu.

Julkaistu: 5.11.2019