Apu

Asunnottomalla on nolla huonetta, ei keittiötä

Asunnottomalla on nolla huonetta, ei keittiötä

Asunnottomuus on vähentynyt Suomessa jo viisi vuotta, mutta nyt siitä kärsivät uudet ryhmät: nuoret, maahan­muuttajat ja iäkkäät naiset. Pääkaupunkiseudulla tuhannet elävät ilman omaa kotia. Lähdemme Yö­kiitäjä-partion matkaan etsimään kadulla eläviä, haastattelemme asunnottomia ja kerromme kovia lukuja hyvinvointi-Suomesta.
Teksti Susanna Luikku
Mainos

Puoliyö lähestyy Helsingin ydinkeskustassa Mannerheimintiellä. Yö on syyskuiseksi lämmin, lähempänä 15 astetta, mutta pimeys ja puissa haviseva tuuli enteilevät jo talvea.
Kadun kulkijat ovat riehakkaita baarien asiakkaita, yövuorolaisia tai turisteja. Yksi ei sovi kuvaan: rähjäisissä vaatteissa ja useampien nyssäköiden kanssa liikkuva, arviolta 40–50-vuotias nainen.
– Katos, nyt pysähdytään. Tunnetko sä tota? En minäkään, mutta mennään kysymään, mitä kuuluu.
Olemme ulkona eläviä asunnottomia auttavan Yökiitäjä-partion matkassa. Psykiatrinen sairaanhoitaja Vesa Timberg ja sairaanhoitaja Tuomas Iso-Ilomäki liikkuvat tila-autolla ympäri pääkaupunkiseutua etsimässä niitä, joilla ei ole paikkaa mihin mennä eikä yhteyttä mihinkään sosiaalipalveluihin. 
Etsivän työn yksikkö Yökiitäjä on osa Vailla vakinaista asuntoa ry:n Vva:n matalan kynnyksen toimintaa. Sen tarkoitus on tarjota apua akuutissa hädässä, arvioida ihmisen terveys- ja muu tilanne sekä mahdollisesti saada hänet kunnallisten palvelujen piiriin.
Nainen nyssäköineen on humalassa, mutta ei tolkuttomasti. Hän on virolainen, joka on asunut Suomessa kuusi vuotta. Kertomansa mukaan hän riitautui Diakonissalaitoksen ylläpitämässä yömajassa Hermannissa toisen asukin kanssa eikä halua enää mennä sinne.
– Aika tyypillinen tapaus. Hän ei halua hätämajoitukseen eikä pääsisikään nyt Hermanniin, koska sinne otetaan vain selvänä. Sosiaalipalveluiden pariin ei ole pääsyä, koska hän ei ole Suomen kansalainen eikä helsinkiläinen, Vesa Timberg huokaa.

Yksi asunnoton on löytänyt yöpymispaikan sillan alta, sähkökaapin takaa. Yökiitäjä-partion sairaanhoitaja Tuomas Iso-Ilomäki kartoittaa työparinsa Vesa Timbergin kanssa ulkona eläjien tilannetta ja tarjoaa apua akuuttihätään.

Vesa Timberg ja Tuomas Iso-Ilomäki ovat työskennelleet työparina vuosia. Timberg on ollut Yökiitäjissä toiminnan alusta asti eli yksitoista vuotta, Iso-Ilomäki tuli mukaan vuonna 2010.
Molemmilla on takanaan pitkä työura eri tehtävissä. Timberg on työskennellyt muun muassa Hesperian psykiatrisessa sairaalassa ja alkoholistien katkaisuhoitoyksikössä. 
Miehet tutustuivat työssä ”katkolla”, ja Vesa ehdotti Tuomakselle Yökiitäjäksi hakemista, kun toinen paikka avautui. Iso-Ilomäki ehti ennen sairaanhoitajaksi kouluttautumista olla rakennusmiehenä ja kuorma-auton kuljettajana.
He painottavat, ettei etsivä työ sovi kaikille. Sitä tehdään öisin pitkissä vuoroissa; joka asiasta hermostuminen tai turhantarkkuus ei käy, ja työparin kanssa on oltava hyvä yhteisymmärrys. Asiakkaat tai kävijät, joksi heitä kutsutaan, vaativat rauhallista ja kärsivällistä otetta.
– Alkukontakti voi olla hyvinkin kevyt, tyyliin mitä kuuluu. Hyökkäävyys ei johda mihinkään. Hommia tehdään näiden ihmisten ehdoilla, Timberg korostaa.
– Ensimmäisellä ja toisella kerralla tyyppi voi haistattaa paskat. Kun mennään kolmannen kerran, hän saattaa jo vähän pehmetä, ja päästään juttelemaan.
Yllätyksiäkin on mahtunut matkaan, etenkin iäkkäämpien kohdalla. Uuden ihmisen nähtyään Yökiitäjät menevät esittäytymään, kertovat mistä ovat ja mitä tekevät ja kysyvät, mikä kävijän tilanne on. 
– Habitus voi olla selkeästi asunnottoman, tyyliin kerää pulloja ja kaivelee roskiksia kassien kanssa. Sitten paljastuu, että rahaa on kuin roskaa, ja tyyppi omistaa kaksi asuntoa Töölössä, Iso-Ilomäki hymähtää.

Kampin keskus on päivisin tarkasti vartioitu, mutta yöllä sielläkin liikkuu asunnottomia. Vesa Timberg (edessä) ja Tuomas Iso-Ilomäki ovat huolissaan kulmien tutusta naisesta.

Yökiitäjät kiertävät tuttuja reittejä iltaseitsemästä varhaisaamuun. Rautatieasema, Kamppi, Eteläsatama, Kumpula, Pasila... 
Reitti vaihtelee ja kulkee sen mukaan, missä asunnottomat ovat. He tosin ovat taitavia piiloutumaan eivätkä halua paljastaa löytynyttä yöpymispaikkaa edes tutulle partiolle, saati toisilleen. Se kun yleensä tarkoittaa, että paikan menettää.
Auto pysähtyy sillan alle ennen Kumpulan kampusta. Siellä eivät enää liiku kuin skeittirampilla hyppivät pojat, mutta Timberg ja Iso-Ilomäki tietävät, että täältä kannattaa etsiä.
Leiri löytyy pienen hakemisen jälkeen ison sähkökaapin takaa, suojassa katseilta. Ketään ei ole paikalla, mutta pahvialusta, makuupussi, ruokapakettien kääreet ja kolmen päivän takainen Helsingin Sanomat varmistavat, että joku viettää täällä yönsä. Ainakin tällä hetkellä.
– Paikat löytyvät usein siten, että miettii, mihin itse menisi samassa tilanteessa, Tuomas Iso-Ilomäki sanoo.
Ajossa partio on noin viisitoista yötä kuukaudessa. Kuukausittain Yökiitäjät arvioivat tapaavansa 40–60 kävijää. Monista tulee tuttuja. 
Kuten myöhäiseen keski-ikään ehtineestä Helenasta, jolla on periaatteessa paikka kristillisen Sininauhasäätiön ylläpitämässä asuntolassa, mutta jota nyt etsitään Kampin keskuksen nurkilta.
Keskuksen liiketilaosa on suljettu, mutta ravintolakävijät, myöhäisiä ruokaostoksia tekevät, metrolla kulkijat ja bussien odottajat liikkuvat omia reittejään. 
Kaikki Helenan vakiopaikat kuljetaan läpi, mutta häntä ei näy. 
Yökiitäjät ovat huolissaan. Naisella on heidän mukaansa niin paha mielenterveysongelma, että hänet olisi syytä saada pian hoitoon vaikka väkisin, jotta hän pysyy hengissä yli talven.
Timbergiltä ja Iso-Ilomäeltä kysytään joskus, kuinka he uskaltavat tehdä työtään, mutta kävijät ovat harvoin vaaraksi muille. Suurin riski on, että he vahingoittavat itseään joko tapaturmaisesti tai tahallaan.

Yökiitäjä-partio on toiminut 11 vuotta. Timberg ja Iso-Ilomäki vahvistavat, että viime vuosina etenkin ulkomaalaisten kadulla eläjien määrä on räjähtänyt käsiin.

Kadulla elävät asunnottomat ovat monella tapaa heikoimmassa asemassa, ja heidän ongelmansa ovat kasaantuneet pitkän ajan kuluessa. On päihderiippuvuutta, mielenterveysongelmia, kaikkien siteiden katkeamista ja yhteiskunnan turvaverkkojen ulkopuolelle putoamista – tai jättäytymistä. Elämä kadulla on myös niin rankkaa, että harva kestää sitä selvin päin.
– On helpompi laskea, ketkä kävijöistä eivät käytä päihteitä. Se luku on maksimissaan 20 prosenttia, Vesa Timberg arvioi.
– Yleisin tapaus on 40–60-vuotias mies, jolta on mennyt avioliitto, työpaikka ja asunto. Vaikeasti päihdeongelmaisia naisiakin elää kadulla, mutta heillä on kuitenkin keskimäärin parempi suojaverkko, Tuomas Iso-Ilomäki jatkaa.
Asunnottomien yleisin päihde on alkoholi. Lääkkeiden väärinkäyttäjiä ja sekakäyttäjiä on jonkin verran, mutta varsinaiset narkomaanit karttavat yleensä ulkopuolisia kontakteja ja edes etäisesti viranomaiseksi tulkittavia tahoja.
Timbergiä ja Iso-Ilomäkeä ei tosin helpolla voi sekoittaa poliisiin tai vartijoihin. Farkuissaan ja Vva:n tummissa pusakoissa he voisivat olla keitä tahansa nelikymppisiä miehiä – mutta se on osin tarkoituskin. 
Yökiitäjä auttaa akuutissa hädässä ja on ensimmäinen mahdollinen askel pois kadulta. Työssä on opittava iloitsemaan pienistä onnistumisista – ja joskus niistä tulee suuria, etenkin yksilön kannalta.
Kuten kuusikymppisen Juhanin tapauksessa. Vuosikausia kadulla elänyt mies päätyi lopulta surkean terveydentilansa takia sairaalaan, sai sairaalajakson jälkeen paikan asumisyksiköstä ja kolmisen vuotta sitten vakituisen asunnon.
– Olin suoraan sanoen aika varma, ettei Juhani pärjää yksin, mutta niin hän vain selvisi jaloilleen. Toki terveys on iän ja menneen elämän vuoksi yhä heikko, ja hän tarvitsee apua lääkityksensä kanssa, mutta silti, Vesa Timberg sanoo.
Juhani ja Yökiitäjät ovat yhä yhteyksissä, vaikkei työn puolesta enää akuutisti tarvitsisi.

Yhteiskunnan muutos ja rakentamisen tiivistäminen ovat vähentäneet ”metsien miesten” osuutta ulkona elävistä asunnottomista, mutta monet hakeutuvat yhä piiloon syrjäisempiin paikkoihin, pois kaupungin keskustasta.

Oma lukunsa kävijöissä ovat toispaikkakuntalaiset, jotka ovat menettäneet ihmissuhteet, asunnon ja elämänhallinnan, ja tulleet Helsinkiin etsimään töitä ja uutta elämää. Käytännössä tilanne lipsuu nopeasti päihteiden käytön puolelle. Heitä on vaikea ohjata mihinkään, koska sosiaalipäivystyksestä tarjotaan maksimissaan paluulippua kotipaikkakunnalle.
Ulkomaalaisten määrä on räjähtänyt aiempaan vuosikymmeneen verrattuna. Romanian romanit näkyvät katukuvassa, mutta Yökiitäjät törmäävät usein kolmansien maiden kansalaisiin, jotka hakeutuvat syrjään ja piiloon.
– Parin kolmen vuoden aikana tämän porukan määrä on oikeasti noussut älyttömästi. Paperittomat eivät välttämättä halua olla tekemisissä edes meidän kanssamme, koska he tietävät, että olemme johonkin tahoon kytköksissä. Kun kaupunki yritti toissa talvena rajata hätämajoituksen vain helsinkiläisille, homma kaatui kolmannen sektorin eli järjestöjen, kirkon ja vapaaehtoisten niskaan, Vesa Timberg tokaisee.
Miehet muistuttavat, että vaihtoehdot, joihin ulkona asuvia voi viedä, ovat rajalliset. On vain tietty määrä keskuksia, joista osa vaatii päihteettömyyttä, sekä noin viisitoista henkeä vetävä Kalkkers-yökahvila.
Ennen yöpakkasia kaikki eivät tosin halua hätämajoitukseen. Päihteiden nollalinja rajaa ulos niin sanotuista kuivan puolen paikoista, kuten alussa mainitun virolaisnaisen tapauksessa. 
Osa kadulla elävistä ei mielenterveys- tai muiden ongelmiensa vuoksi kestä sosiaalisia kontakteja. Hiljattain Yökiitäjät löysivät rautatieaseman nurkilta espanjaa puhuvan miehen, joka ei halunnut hätämajoitukseen kuultuaan siellä olevan yli 20 ihmistä.

Helsingin keskustan ulkopuolella Yökiitäjät tapaavat yhä myös vanhan ajan metsien miehiä, jotka ovat rakentaneet itselleen ”koijia” ja järjestäneet muutenkin asiansa niin, että pärjäävät jotenkuten omillaan. 
Heidän lukumääränsä on kuitenkin koko ajan laskenut – osin luonnollisen poistuman, osin yhteiskunnan ja ympäristön muutosten takia. Rakentaminen on tiiviimpää, ja esimerkiksi ratapihat ja rakennustyömaat ovat nykyisin vartioituja ja lukittuja.
Timberg ja Iso-Ilomäki korostavat, että vaikka asunto löytyisi, se harvemmin yksin ratkaisee mitään. Jotta kävijä saa elämänsä raiteilleen, hän tarvitsee mielekästä tekemistä, hoitoa ongelmiin ja tahtoa päästä eroon päihteiden ongelmakäy­töstä.
Ilman omaa motivaatiota kukaan ei kuntoudu, mutta myös sosiaalipalvelujen nykytila turhauttaa Yökiitäjiä.
– Helsingissä ei mahdu katkolle, vaikka halua olisi, ja mielenterveyspalveluissa sisään otetaan vain umpipsykoottiset tapaukset. Avohoito ja kolmen viikon päässä oleva aika on ihan turhaa hommaa sellaiselle, joka pyörii tuolla sekopäisenä höpöttämässä, Vesa Timberg tuhahtaa.
– Mutta pitää vain iloita pienistä askeleista ja hyväksyä se, että kaikkia ei voi auttaa. Kunhan edes joitakin saa pois kadulta.
Helenan ja Juhanin nimet on muutettu.

Etsivän työn yksikkö Yökiitäjä


Vailla vakinaista asuntoa ry:n Vva:n matalan kynnyksen palvelu: kahden sairaanhoitajan tiimi, joka liikkuu pääkaupunkiseudulla noin 15 yötä kuukaudessa etsimässä ulkona eläviä asunnottomia.
Tavoitteena on saada kontakti ihmiseen, kartoittaa hänen terveydentilansa ja muu tilanteensa sekä auttaa akuutissa hädässä. Mikäli mahdollista, henkilö pyritään saamaan mahdollisimman nopeasti kunnallisten sosiaalipalvelujen piiriin.
Toiminut vuodesta 2006. Saa rahoitusta sosiaali- ja terveysministeriöltä ja Raha-automaattiyhdistykseltä.

Teksti Susanna Luikku, kuvat Petri Mulari

Julkaistu: 6.10.2017