Apu

Asko ”22-Pistepirkko” Keränen: "Välillä toivon, että olisin nainen"

Asko ”22-Pistepirkko” Keränen: "Välillä toivon, että olisin nainen"
"Yrityksistäni huolimatta en ole oppinut puhumaan harkitusti. Enkä jaksa enää yrittääkään." Näin 22-Pistepirkko-yhtyeen Asko Keränen jatkaa lauseita.
Julkaistu: 20.4.2022

Teini-iässä inhosin erityisesti kovia poikia. Heidän kanssaan minulla oli aina hankaluuksia. Ehkä pomppasin silmään ja olin liian erikoinen.

Minuun jäi pysyvät jäljet, kun kuulin radiosta Ramonesin toisen levyn kappaleita vuonna 1977. Se oli mieletön vau-kokemus, ja viitoitti tietä sille, mitä haluan elämässäni tehdä. Sen jälkeen tuntui selkeältä, että ­bändin voikin perustaa tuosta vain.

Liikutun kyyneliin, kun ajattelen itselleni tärkeitä ihmisiä. Itkeminen ei ole minulle itsestään selvää. Elämä oli jossain kohtaa niin vaikeaa, että päätin lopettaa nyyhkimisen kokonaan. Se oli tyhmä virhe.

Viimeksi kiljuin riemusta tänään, kun harjoittelimme 22-Pistepirkon keväällä ilmestyvän albumin Kind Hearts Have A Run Runin biisejä. Ainakin tuli sellainen lupaus, että homma on menossa putkeen.

Kateellisena katson, kun näen taidemaalarin työssään. Olisin varmaankin taidemaalarina onnellisempi kuin muusikkona. Maalatessa tunnen pääseväni yhteyteen universumin kanssa.

Häpeän syvästi, että saatan olla välillä epäkohtelias ja räpsäyttää sanallisesti aika pahastikin. En pidä siitä piirteestä itsessäni. Pyydän kyllä anteeksi, mutta sanottua ei saa takaisin.

Join pääni täyteen oikein kunnolla, kun päätin kolmekymppisenä jätkänä osallistua juontikilpailun ja katsoa, kuinka paljon pystyy vetämään ­kerralla viinaa. Se oli sellaista machoilua. Alkoholia en ole käyttänyt enää vuosiin. Se ei yksinkertaisesti sovi mulle. Musta tulee juodessa pahantuulinen.

Sukurasitteeni on vääränlainen vaatimattomuus. Me pohjoispohjanmaalaiset vähättelemme ja mitätöimme helposti itseämme. Olen oppinut tavasta eroon, mutta vaikeaa se on ollut.

Jos jonkun henkilön puolesta pitäisi kuolla, niin parhaiden kavereideni, lasteni, puolisoni ja hemmetti ­vieköön… varmaan bändikavereidenkin! Jälkimmäisestä en ole kuitenkaan ihan varma.

En enää nykyään suutu, kun tekemääni biisiä arvostellaan. Sellainen tuntui valtavalta henkilökohtaiselta loukkaukselta, enkä voi kerskua olleeni kovinkaan hyvä bändikaveri. Nyt otan kritiikin vastaan rauhallisesti. Ajattelen, että ahaa, katsotaanpas.

Suomen olisi jo aika luopua mammonan palvonnasta ja materialistisesta elämänkatsomuksesta, ja pitää suuri kokous, jossa pohdittaisiin, miten voisimme elää mahdollisimman onnellisina, symbioosissa luonnon kanssa.

Minun jumalassani mukavinta on, että hän on nainen, heitä on monta ja he ovat hyväntahtoisia ja huumorintajuisia. Raamatun äijä vaikuttaa tosikolta.

Jos saisin lahjaksi miljoona euroa, toivoisin, ettei minusta tulisi pihiä. Ottaisin itselleni sen verran, ettei minun tarvitsisi tehdä enää mitään ja antaisin loput kavereilleni.

Jos olisin nainen, elämäni olisi varmaankin erilaista. Välillä toivon, että olisin nainen. Naisilla on paremmat jutut.

Yrityksistäni huolimatta en ole oppinut puhumaan harkitusti. Enkä jaksa enää yrittääkään.

2 kommenttia