Image

Samuli Knuutin kolumni: Suomi on mielentila

Samuli Knuutin kolumni: Suomi on mielentila
Arttu Wiskarin poptaide syntyy laskelmoinnin ja inspiraation rajapinnasta, kirjoittaa Samuli Knuuti.
Julkaistu: 12.10.2020

Popmusiikki on harvoja kulttuurin alueita, joissa sinnikkyys kannattaa. Olettaen että tekemässäsi asiassa on jotakin mieltä alun perin, kunhan jaksat tehdä sitä tarpeeksi kauan, maailma lopulta kääntyy puolellesi.

Näin on käynyt myös Arttu Wiskarille. Kun laulava rautakauppias ponnahti vuonna 2011 yhtyeineen – ja jo tuolloin Wiskari ja säveltäjä-sanoittaja Janne Rintala painottivat Arttu Wiskarin olevan yhtye – ihmisten tietoisuuteen hiteillään Mökkitie ja Tuntematon potilas, monen mielestä Wiskarin kaunistelematon mutta iskelmäriimeihin puettu arkirealismi oli yhtä valitettavaa kuin latte­lasista löytyvät tekohampaat.

Yhdeksän vuotta ja viisi albumia myöhemmin Wiskari on kooltaan yhtenäiskulttuurin ajat mieleen tuovien jättihittien tekijä, joka kuitenkin saa myötäsukaisia kritiikkejä hipstereimmiltäkin kriitikoilta. Imagessakin. Eikä suotta, sillä varsinkin Suomessa on aina ollut kysyntää lauluista, jotka kertovat tavallisten ihmisten elämästä.

Vaatimus on periaatteessa sama kuin The Smithsin kappaleessa Panic (1986), jossa Morrissey vaatii polttamaan diskot ja hirttämään deejiit, koska niiden soittama musiikki ei kertonut mitään hänen elämästään. Arttu Wiskarin siis Morrisseykin olisi hyväksynyt.

Wiskarin uusimmalla albumilla Suomen muotoisen pilven alla olisi siis juhlavaa nimeä myöten tilaisuus olla kansantaiteilijan suuri statementti Suomesta ja suomalaisuudesta, maailmasta joka tuli Aki Kaurismäen elokuvien epämaailman jälkeen mutta ennen kuin kukaan jätti digitaalisia jalanjälkiä. Levyn kymmenen biisiä sijoittuvat eräänlaiseen näennäismenneisyyteen, joka meni jo mutta elää silti nykyisyyden rinnalla.

Wiskarin maailmassa ei tunnu olevan somea, internettiä eikä älypuhelimia. Sen sijaan se on tila, jossa keitetään pannukahvia, täytetään lottokuponkeja, juodaan olutta pullosta ja murehditaan sitä, että yhden illan juttu ehtii häipyä ennen kuin antoi puhelin­numeroaan.

Modernin maailman suuntaukset puskevat esille vain kappaleessa Camilla, jossa laulun puhuja törmää luokkakokouksessa sukupuolensa naisesta mieheksi vaihtaneeseen vanhaan luokkatoveriin, mikä on hänelle aivan okei: ”Ei ahdasmielisyydelle anneta valtaa / onks välii pissaaks seisoen vai istualtaan.”

Tämä kielii siitä, ettei Arttu Wiskari ”halua Suomea takaisin”, ainakaan siinä mielessä kuin perussuomalaiset. Siitäkään huolimatta, että hänen hahmonsa asuttaa mennyttä kotimaatamme samalla tavalla kuin kummitus suljettua Esso-asemaa.

Siinä missä Maustetytöt ovat lainannneet Leevi & The Leavingsin maailmasta surun ja syrjäytyneisyyden äkkinäisine kauneuden hetkineen, Wiskari ja Mäkelä ovat omaksuneet Gösta Sundqvistin taiteen populistisemman puolen.

Wiskarin albumin ongelma on sen pitkäksi venynyt tekoprosessi. Kun suomalaisen kompastumisen historiaa lähes ensyklopedisesti kokoava nimikappale julkaistiin jo kaksi vuotta sitten ja kun Tässäkö tää oli? -kappaleeseen on ehtinyt jo kyllästyä koronakesän aikana, levyn syömähampaat on kulutettu jo ennen sen marssittamista kehään. Yhdessä kolme vuotta vanhan, varsin kammottavan reggaeton-pastissin Meidän biisin kanssa ne onkin sullottu levyn loppuun, ikään kuin pois uuden materiaalin tieltä.

Eivätkä ne seitsemän uutta kappaletta kovin kummoisia ole. Biiseissä, kuten Keltainen talo, Seuraavana lankulla ja Tyhmä kuin saapas, on vahva ”Kelpaaks tää?” -tunnelma. Jos kuvaa tavallisia ihmeitä ja tavallisia murhenäytelmiä, kuten Wiskari tuotannossaan, ihan näin tavallisia kappaleet eivät saisi silti olla.

Camillan pilaavat irvokkaat iskelmähevikitarat, kun taas Nokkahuilu vaivaannuttaa pikkutuhmuudellaan – Wiskarin oppi-isä Gösta Sundqvist ei sitä koskaan ollut vaan avoimesti irstas. Kaksimielisyyksiä suoltaessaan pitää katsoa silmiin niin ettei viestistä jää epäselvyyttä.

Uusista kappaleista parhaat ovat läheisen dementiasta kertova Kahvilla kuolleiden kanssa, joka antaa levylle myös Wiskarin arvoiset avaussäkeet ”Mä olen kuollut miehesi Martti / kun me juodaan kahvia”, ja kaunis viuluballadi Mun täytyis jättää sut, joka kuvaa toisiinsa käpertynyttä pariskuntaa tavalla, josta ei ihan pääse perille, onko tilanne tukahduttava vai autuas. Moinen kaksitulkintaisuus kuulostaa tervetulleelta.

Siinä missä Maustetytöt ovat lainanneet Leevi & The Leavingsin maailmasta surun ja syrjäytyneisyyden äkkinäisine kauneuden hetkineen, Wiskari ja Mäkelä ovat omaksuneet Gösta Sundqvistin taiteen populistisemman puolen.

Maailmojen törmäys näkyi Unelmia ja studiohommia -dokumentissa, jossa Mökkitie Recordsin miesten ja Maustetyttöjen yhteistyö ei toiminut ollenkaan. Siinä missä Karjalaisen siskot ovat täysin vilpittömiä, Wiskarin poptaide syntyy laskelmoinnin ja inspiraation rajapinnasta. Se on hedelmällisempää aluetta popille kuin moni haluaisi myöntää.

1 kommentti