Image

Historioitsija Kaisu Savola: "Ehkä joidenkin mielestä muoviämpäri on saanut klassikkoaseman”

Historioitsija Kaisu Savola: "Ehkä joidenkin mielestä muoviämpäri on saanut klassikkoaseman”
Muotoiluhistorioitsija Kaisu Savolan mielestä Tokmannin tai Clas Ohlsonin esineet ovat muotoilua siinä missä Artekin huonekalutkin. Hän huomauttaa, että muotoilu koskettaa jokaista ihmistä joka päivä.
Julkaistu: 26.8.2022

Miksi joistain huone­kaluista tulee klassikkoja ja toisista ei, historioitsija Kaisu Savola?

Purkaisin kysymystä sillä, että pohdittaisiin ylipäätään, mikä on klassikko ja kuka sen päättää. Kuuluuko klassikkoasema vain sellaisille esineille, jotka löytyvät museon kokoelmista tai joita näkee joissain 100 most beautiful objects of Finnish design -listauksissa?

Voivatko klassikkoja olla myös esineet, jotka ovat niin sanotun tavallisen kansan keskuudessa suosittuja myynti- ja tuotantoluvuissa mitattuna? Täytyykö klassikolla olla aina jokin nimi, valmistaja, vai voiko klassikko olla jokin anonyymimpi asia? Mietin viimevuosien ämpärikeskustelua. Niin paljon viitataan siihen, että suomalaiset jonottavat ilmaisia ämpäreitä, että ehkä joidenkin mielestä muoviämpäri on saanut klassikkoaseman.

Suomalainen muotoilukulttuuri on edelleen aika elitististä. Se tarkoittaa sitä, että tosi pieni joukko ihmisiä on saanut historian saatossa ja edelleen päättää, mikä on hyvää muotoilua. Se johtuu osin siitä, että muotoilun kenttä on niin ammattimaistunut. Muotoiluksi mielletään ammattimuotoilijoiden tekemät asiat, eli Lapin yliopistosta, Lahden muotoiluinstituutista tai Aalto-yliopistosta valmistuneitten muotoilijoitten työt. Mutta tosiasiassa muotoilijoita on kaikenlaisia.

Yksinkertainen vastaus kysymykseen tietysti on, että klassikko on sellainen tuote, joka on ilmestyessään luonut jotain täysin uutta. Sitten ne ovat jääneet ihmisten elämään.

Miten historioitsijana ylipäätään määrittelet muotoilun käsitteen?

On kaksi pääasiallista tapaa nähdä muotoilijat: joko kaikki ovat muotoilijoita tai sitten muotoilu on ammattimuotoilijoiden tekemää työtä. Välimaastoon jää kuitenkin paljon. Astiankuivauskaappi on mielenkiintoinen esimerkki, sillä sitä ei ole suunnitellut ammattimuotoilija vaan Työtehoseurassa tutkimusjohtajana työskennellyt Maiju Gebhard. Gebhardin ryhmä pyrki parantamaan naisten töiden ergonomiaa ja tekemään naisten työstä kevyempää. Astiankuivauskaappi vähensi Gebhardin laskujen mukaan 50 prosenttia ihmisen tekemää työtä.

Aika usein astiankuivauskaappi on suomalaisten keksintöjen listalla mutta ei suomalaisten muotoilutuotteiden listalla. Ajatus tässä on ehkä se, että astiankuivauskaapin suunnittelussa ei ole menty estetiikka edellä, ja toiseksi se, että astiakaapin kehittäjä ei ollut ammattimuotoilija.

Joku on suunnitellut myös Clas Ohlsonin tai Tokmannin tuotteet. Me emme vain tiedä, keitä he ovat. Nämä tuotteet ovat mielestäni ehdottomasti muotoilua ja niihin pitäisi suhtautua siten. Vasta sitten otamme muotoilukulttuurin vakavasti ja voimme keskustella siitä tarpeeksi laajasti.

Muotoiluhistorioitsijana Savola on huomannut, että modernismin henki näkyy yhä keskustelussa suomalaisesta muotoilusta: pelkistetyn muotokielen ajatellaan edustavan hyvää makua.

Kuratoit Anna Vihman kanssa Design­museon Kaiken kansan muotoilua -näyttelyn, jossa on esillä Kari-tuoli. Miksi juuri kukaan ei tiedä Kari-tuolista oikein mitään, vaikka lähes jokainen suomalainen on joskus elämänsä aikana nähnyt kyseisen tuolin?

Mulla on aika monta teoriaa tähän. Karihan on tullut tuotantoon 1968, ja 1960-luvun loppu on ollut suomalaisen muotoilun kulta­kauden viimeisiä hetkiä. Ajallisesti Kari ei siis sovi 1950- ja 1960-lukujen huippuaikoihin. Objektiivisesti voi myös sanoa, että Kari-tuolissa ei ole kovin uutta tai yllättävää muotokieltä eikä se ole huomiota herättävä.

Kolmas syy on se, että Kari-tuoli on nimenomaan julkisiin tiloihin suunniteltu tuoli. Suomalaisen muotoilun historiaa ja klassikoiksi julistettuja esineitä tarkastellaan useimmiten joko niiden muotoilijan tai yksityisen kulutuksen kautta. Kari-tuoli on esimerkki esineestä, joka ei mahdu kategorioihin, joita meillä on klassikkoesineestä.

Onko suomalaisen muotoilun kaanon vääristynyt?

Tosi monella tavalla. Kaikki klassikkoesineet on suunniteltu 40–50 vuoden sisällä toisistaan, toisen maailmansodan molemmin puolin. Ne ovat olleet historiallisesti spesifejä aikoja. Muotoilusta kerrottavat tarinat keskittyvät yhä paljon 1950- ja 1960-lukuun. Se unohtaa kaiken kehityksen, joka on tapahtunut niitten vuosikymmenten jälkeen. Teknologia on kehittynyt ja muotoilijan rooli ylipäätään muuttunut. Hyvin harvat muotoilijat ovat nykyään niin sanottuja tähtimuotoilijoita. Ei ole enää tapiowirkkaloita, ilmaritapiovaaroja tai kaj­franckeja, vaan oikeastaan jo 1960–1970-luvuilta lähtien muotoilija on ollut osa moniammatillista tiimiä. Silti käsitys muotoilutuotteista ja muotoilijoista on jäänyt 1950- ja 1960-luvuille.

Viime aikoina minua ovat huvittaneet muotoilun keräilyyn liittyvät lehtijutut. Se valo, jolla suomalaisen muotoilun historiasta kerrotaan, on keräily. Sitten listataan, kuinka paljon on maksettu mistäkin esineestä huutokaupassa. Se luo etäisyyttä muotoilukulttuuriin.

Tosiasiassa muotoilukulttuuri koskettaa meitä jokaista riippumatta siitä, onko meillä tuhansia euroja laittaa Aalto-huonekaluun vai ei. Ihan kaikki asiat meidän ympärillämme on muotoiltu. Keskustelu turhauttaa välillä, sillä siinä sivuutetaan nämä tärkeät kysymykset.

Tutkit syksyllä julkaistavassa väitös­kirjassasi suomalaisen muotoilun sosiaalisia ja poliittisia arvoja 1960- ja 1970-luvuilla. Millaisia arvoja muotoilussa tuolloin oli?

1950-luvulla Suomeen tuli triennaalipokaaleja ja suomalainen muotoilu sai kansain­välistä mainetta. Jotkut muotoilijat ovat tulkinneet sen niin, että kaikenlaisia muotoilutuotteita alettiin tuottaa mahdollisimman esteettisiksi ja erikoisiksi, jotta ne voittaisivat jatkossakin palkintoja. Sitä kautta olisi unohdettu kansan todelliset tarpeet.

Vuosikymmenen lopussa kansainvälinen opiskelijaliike ja uusi nuorisoliike kyseenalaistivat edellisen sukupolven konservatiiviset käsitykset elämästä ja maailmasta ylipäätään, mikä vei kritiikin uusille kierroksille. Silloin alettiin kyseenalaistaa, kenelle suunnitellaan: onko se keskiluokkainen kotirouva, jolle suunnitellaan uusia astioita, vai onko se kenties nuori työväenluokkainen mies tehdastyössä, jolla on riski loukkaantua tai jopa kuolla päivittäisessä työssään?

Entä millaisia arvoja muotoilussa on nyt?

Ykköskysymys on kestävä kehitys. Kierto­talous sekä muovin korvaavat uudet materiaalit nähdään vahvoina ratkaisuina. Yritys on kova toimia kestävän kehityksen arvojen mukaisesti. Tosi paljon mietitään myös sosiaalisia arvoja eli sitä, kuka suunnittelee ja kenelle. Mutta välillä suuremmat ja monimutkaisemmat kysymykset liittyen esimerkiksi muotoilun rooliin talouskasvun tukijana jäävät paitsioon. Pitäisi pohtia, miten muotoilun kenttänä pitäisi muuttua, jotta voisimme olla mukana ratkaisemassa kestävän kehityksen kysymyksiä.

”Me emme puhu riittävästi siitä, miksi Ikean jakkara maksaa 10 euroa ja Artekin 222 euroa. Silloin Ikean jakkara saa jäädä megakulutustuotteeksi, jota ostetaan ja joka heitetään pois, ja Artekin jakkarasta tulee kestävän kehityksen mukainen eliitti­vaihtoehto. ”
Kaisu Savola

Artekin Jakkara 60 maksaa Vepsäläisen verkkokaupassa 222 euroa. Mitä ajattelet siitä?

Jos ajatellaan kestävän kehityksen arvoja, Artek brändinä nojaa ikuisen muotoilun arvoon. Tuotteet, jotka on suunniteltu 100 vuotta sitten, näyttävät yhä ajankohtaisilta. Se, mistä ei puhuta, on se, mistä hinta koostuu. Sehän koostuu siitä, että Aalto-jakkarat tehdään edelleen Suomessa. Hinta koostuu työkustannuksista, palkoista ja raaka-ainekustannuksista. Niin kauan kuin yritykset, kuten Ikea, pystyvät tuottamaan samanlaisia jakkaroita ja myymään ne 10 eurolla, en näe mahdollisena, että Artek voisi tulla takaisin eliittikerroksesta takaisin niin sanotun tavallisen ihmisen arkipäivään.

Me emme puhu riittävästi siitä, miksi Ikean jakkara maksaa 10 euroa ja Artekin 222 euroa. Silloin Ikean jakkara saa jäädä megakulutustuotteeksi, jota ostetaan ja joka heitetään pois, ja Artekin jakkarasta tulee kestävän kehityksen mukainen eliitti­vaihtoehto. Se, että jollain on varaa ostaa niitä jakkaroita, tarkoittaa sitä, että jollain on varaa näyttää omaa tiedostavuuttaan ja hyvää makua – sen sijaan että keskusteltaisiin näistä asioista niiden oikeilla nimillä.

Kestävän kehityksen mukaista olisi olla ostamatta. Mutta ihmiset eivät kestä sitä, kauniit esineet ovat kivoja.

Kaisu Savolan ja Anna Vihman kuratoima Kaiken kansan muotoilua -näyttely Designmuseossa 2.10. saakka.

Kommentoi »