Puheenaiheet
Apu

Arman kummityttöä etsimässä

Arman kummityttöä etsimässä

Minulla on kolme kummilasta: kambodzalaiset Srey Pich ja Lang Ei sekä baka-kansaan kuuluva kamerunilainen tyttö nimeltä Assanga. Päätin lähteä baka-kansan luo Kameruniin etsimään Assangaa, kirjoittaa päiväkirjaansa Arman Alizad.
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Kuukausien järjestelyt ovat takana, ja matkamme vie minut ja kuvaajani Tuukka Tiensuun Kamerunin pääkaupunkiin Yaoundéen. Kaupungin perustivat alun perin saksalaiset kauppiaat vuonna 1888 norsunluukauppaa varten. Kahden ja puolen miljoonan asukkaan kaupungissa köyhyys näkyy kaikkialla.

Pääkaupungissa tapaan Planin maajohtajan Famari Barron, joka on aikoinaan saattanut yhteen kummityttöni Assangan ja minut. Hän kertoo heti alkuun baka-kansan kohtaamista epäkohdista sekä kehitysyhteistyön haasteista.

Bakojen tulevaisuus on vaakalaudalla. He ovat sademetsissä elävä alkuperäiskansa, jonka metsä- ja kaivosyhtiöt ovat ajaneet pois kotiseuduiltaan. Heistä on tullut liikkuva nomadikansa, joita kodittomina alistetaan riistäviin työsuhteisiin. Myös heidän koulutuksensa ja terveydenhuolto on retuperällä.

Bakojen elinajanodote on noin neljäkymmentä vuotta. Koulutuksen puute, köyhyys ja syrjintä johtavat bakojen keskuudessa teiniraskauksiin, identiteettikriiseihin, alkoholismiin ja oman kulttuurin menettämiseen.

Syntymärekisteröinnin puute estää pääsyn sosiaaliturvan piiriin sekä vaikeuttaa mahdollisuuksia saada töitä. Rekisterin puutteen vuoksi kansaa ei teoriassa ole olemassakaan, joten he joutuvat jatkuvan syrjinnän kohteeksi.

Monet muut länsimaiseen yhteiskuntaan sopeutuneet alkuperäisheimot pitävät bakoja ali-ihmisinä. Famari kertoo, että Planin ansiosta baka-lapsia syntymärekisteröidään ja heille järjestetään mahdollisuus käydä koulua ennen kaikkea omalla kielellään. Tämä kaikki auttaa bakoja säilyttämään oman kulttuurinsa sekä identiteettinsä samalla, kun he kykenevät paremmin sopeutumaan vallitsevaan yhteiskuntaan.

Lähdemme Famarin luota tutustumaan Yaoundén vaarallisimpaan slummiin, Briqueterieen, sekä siellä tapahtuviin kehitysyhteistyöhankkeisiin. Briqueteriessa asuu yli 40 000 ihmistä.

Menemme alueen islamilaiseen kortteliin. Siellä minulla on tapaaminen Jasin kanssa. Jas on vapaaehtoistyöntekijä, joka vastaa alueen hankkeista. Hän kertoo minulle slummissa vallitsevista huume-, prostituutio-, lapsiavioliitto- sekä väkivaltaongelmista. Hän kertoo myös, kuinka he ovat onnistuneesti perustaneet useita kouluja sinne sekä auttaneet mikrolainoilla paikallisia naisia perustamaan omia pienyrityksiä.

Käymme islamilaisessa koraanikoulussa. On positiivinen yllätys, että tytöt ja pojat opiskelevat yhdessä. Koulun opettaja näyttää, kuinka lasten koulunkäyntiä on edistetty tarjoamalla koulutarvikkeita, penkkejä ja pulpetteja.

Lapsille myönnetään kehitysyhteistyön avulla myös erilaisia stipendejä, jotka kannustavat opiskelijoita koulunkäynnissään. Lapsilla on oma lasten oikeuksien ryhmä, jossa he itse äänestämällä osallistuvat yhteisössään tehtäviin, heitä koskeviin päätöksiin.

Koulun lapset näyttävät onnellisilta, ulospäin suuntautuneilta, innokkailta ja tiedonjanoisilta. Hyvin erilaisilta kuin kaduilla tai muualla slummissa näkemäni lapset, jotka eivät erinäisistä syistä käy koulua.  

Korttelissa tapaamme myös naisia, jotka ovat perustaneet eräänlaisen kymmenen liikenaisen solidaarisuusryhmän. Heillä kaikilla on pienyrityksensä, jonka liikevoitosta osa sijoitetaan ryhmän omaan yhteiseen kassaan.

Kassan tarkoitus on auttaa ketä tahansa ryhmän jäsentä, jolla on ongelmia oman yrityksensä kanssa. Kassasta voi tarvittaessa lainata rahaa omalle yritykselleen ja osa kassan rahoista käytetään suoraan ryhmän jäsenten lasten koulutukseen. On hienoa nähdä tällaista kehitystä ja toivoa Briqueterien kaltaisessa maanpäällisessä helvetissä.

Yaoundésta lähdemme itään ja matkamme vie meidät satojen kilometrien päässä olevaan pieneen kylään, jossa kummityttöni Assanga asuu.

Kamerunin itäpuolella on levotonta. Maan itänaapuri on Keski-Afrikan tasavalta, josta saapuu päivittäin huomattava määrä pakolaisia Kamerunin puolelle. Tällä hetkellä pakolaisia on saapunut rajan yli jo yli 35 000.

Matkan varrella silmiinpistävin näky ovat suuryritysten rekat, joiden kyydissä kulkevat sademetsien valtavat kaadetut puunrungot. Matkalla ei mene puolta tuntia ilman vastaantulevaa, puita Kamerunista pois kuljettavaa rekkaa.

Kamerunin tiet ovat loistavassa kunnossa. Asvaltti on sileää ja tiet ovat leveitä.

– Ne ovat rakennettu näin hyviksi vain yhtä tarkoitusta varten: jotta nuo rekat saisivat nopeammin ja tehokkaammin kuljetettua puut pois. Se on ainoa asia, johon valtio panostaa, sanoo kuljettajamme David.

Kamerunissa sama presidentti on ollut vallassa jo yli kolmekymmentä vuotta. Vuosikymmeniä kestävät presidenttikaudet ovat aina ikäviä merkkejä demokratian toimimattomuudesta, vaalivilpeistä sekä korruptiosta.

Matkan varrella pysähdymme pieneen, tien varrella sijaitsevaan baka-kylään. Kylässä ei ole koulua, ja se on äärimmäisen alkeellinen.

Bakat vaikuttavat onnettomilta ja heidän lapsensa nälkiintyneiltä. Naisen sylissä oleva vauva huutaa taukoamatta. Hänellä on nälkä, mutta äidin aliravitsemus vaikuttaa maidontuotantoon. Heidät on ajettu pois omilta kotiseuduiltaan viidakossa, ja nyt he asuvat tienvarressa.

Turhautumisen astetta on mahdotonta kuvailla, sillä ei ole mitään, mitä voimme tehdä.

Olen matkamme aikana kysynyt oppaaltamme Francois’lta useaan otteeseen, voiko hän järjestää meille käynnin paikalliselle sahalle.

Aihe on Francois’lle arka. Suuret metsäyhtiöt eivät ole hyvässä maineessa. Ne työllistävät paikallisia ja maksavat veroja Kameruniin, mutta palkat ovat mitättömät ja suurin osa veroista menee vääriin taskuihin.

– Jotta voimme päästä sahalle, meidän täytyy saada pormestarilta lupa, Francois toteaa.

Pormestarin luona huomaan, kuinka paljon suuryrityksillä on valtaa alueella. Sisäänpääsyn järjestäminen ei ole hänellekään helppoa. Useiden puheluiden jälkeen saamme luvan mennä sahalle, mutta portilla asia muuttuu jälleen mutkikkaaksi.

Meitä ei haluta päästää sisälle. Puhelimet alkavat soida.

Tunnin päästä saamme luvan, mutta Francois ja David ovat erittäin varuillaan:

– Kamerat välittömästi piiloon. Meidät pidätetään, jos jäämme kuvaamisesta kiinni.

Ajamme alueen läpi, se on täynnä vartijoita. Toimistorakennuksella meitä odottaa kolme sahan työntekijää. He eivät tiedä miksi olemme siellä. He kysyvät meiltä epäilevästi mutta kohteliaasti, kuinka voivat olla palveluksessamme. Kerromme olevamme suomalaisia toimittajia, jotka tekevät dokumenttia paikallisten koulujen kalusteita toimittavista sahoista.

Kuulemme tunnin kestävän virallisen PR-puheen, jonka jälkeen kysyn saammeko kuvata sahan alueella. Vastaus on kielteinen ja meidän ohjataan ulos. Kuvaamme lähtiessämme salaa.

Näky on apokalyptinen.

Puolen päivän ajomatkan jälkeen saavumme kummityttöni kylään. Meitä on vastassa tervetuliaiskomitea, ja näen kummityttöni sen joukossa.

Assanga on tuonut minulle kukkia. Halaan häntä, mutta hän ei halaa takaisin. Hän on äärimmäisen varautunut, kuten muutkin hänen ympärillään. He eivät ole tottuneet näkemään länsimaalaisia.

Kylä on selvästikin kehittyneempi kuin aiemmin tienvarrella näkemäni. Täällä on myös koulu. Asukkaat näyttävät onnellisilta ja fyysisesti hyvinvoivilta.

– Meidän tehtävämme täällä on yhdessä bakojen kanssa huolehtia siitä, että he oppivat länsimaisessa kulttuurissa tarvittavia taitoja, mutta ennen kaikkea säilyttävät myös oman kulttuurinsa, kertoo Francois.

Kehitysyhteistyön hedelmät näkyvät kaikkialla kylässä. Ala-asteikäiset lapset opiskelevat kolmella eri kielellä: ranskaksi, englanniksi sekä omalla äidinkielellään. He oppivat maanviljelystaitoja viljelemällä oman kouluruokansa.

Kylä onkin hyvin pitkälti omavarainen. Kummitoiminta on tärkeää, se mahdollistaa tämän kaiken.

Täällä asiat ovat hyvin, mutta haasteemme ovat suuria. Lasten vanhemmat eivät sopeudu uuteen elämään yhtä hyvin kuin lapset. He saattavat lähteä takaisin viidakkoon ja jättävät lapset tänne puoleksi vuodeksi yksin. Tämä on suuri ongelma.

– Tarvitsemme lisää kouluja ja lisää opettajia lasten vanhempien auttamista varten.

Vierailuni aikana tutustun bakojen kulttuuriin. Käyn heidän kanssaan kalastamassa sekä viidakossa hakemassa hunajaa.

Bakat uskovat metsään, joka on heille kaikki kaikessa. Se on heidän apteekkinsa, heidän kotinsa ja paikka josta saa ruokaa. Metsästä saa kaiken, ja metsälle annetaan kaikki.

Vierailuni lopussa Assanga sekä kylän asukkaat ovat jo läheisempiä. Assanga, joka ei ole puhunut minulle sanaakaan vierailuni aikana, ottaa minua kädestä hyvästellessäni heidät.

– Metsän henki Jengi on surullinen. Miksi te kaadatte meidän puumme? kysyy kylän vanhin. Häpeän, enkä osaa vastata.

Istun koko paluumatkan autossa hiljaa. Miten valtio voi antaa tällaisen tapahtua omalle kansalleen ja omalle maaperälleen?

Monimuotoisuus on lahja, jonka ihminen heittää hukkaan vaurauden alttarilla. Onko ihminen todella näin ahne? Hän riistää planeettamme varoja, ajaa pois kodeistaan alkuperäiskansoja ja rakentaa moottoriteitä omia ryöstöretkiään varten.

Arman ja Kamerunin kummilapset alkaa television Jim-kana­valla ti 15.4. klo 22. Tässä linkki ohjelman traileriin: https://www.youtube.com/watch?v=bm8KnsK4bpM

Juttu on julkaistu Avun numerossa 15/2014.

Teksti Arman Alizad

Kuvat Tuukka Tiensuu, Kalle Heino ja Ossi Honkanen

Julkaistu: 10.4.2014