Edellisviikolla Amazonin viidakossa, sitten Mongoliassa ja tämän päälle vielä Planin reissu Boliviaan, jossa tavataan uhattuna elävä alkuperäisintiaanien heimo.
Sellaista on Arman Alizadin elämä ja työ. Väliin mahtuu sentään arkea kolmilapsisen perheen isänä kotona Helsingissä.
Vaatturimestarin ammattitutkinnon suorittaneesta miehestä tuli tutkiva journalisti ja suuri seikkailija, joka on jälleen vauhdissa. Arman ja viimeinen ristiretki -tv-ohjelma saa jatkoa ensi syksynä, ja jaksoja tehdään täyttä häkää.
Matkoistaan ja kokemuksistaan maailmalla Arman Alizad alkaa kirjoittaa tästä viikosta alkaen Avussa.
Uusi kolumnistimme on innoissaan. Hän on innostuva ja innostava ihminen, jonka työ on kertoa tarinoita ihmisistä ja heidän arjestaan.
Arjen sankarit eivät ole miljonäärejä tai maailman mahtavia. Arman Alizad ei haastattele presidenttejä, ei julkisuudesta tuttuja tähtiä, vaan heitä, joista maailman enemmistö koostuu.
– Haluan välittää tietoa köyhyydessä elävistä ihmisistä, katoavista kulttuureista ja heimoista, joita muun muassa länsimaitten öljybisnes ja sademetsien tuhoaminen uhkaavat. Sellaisen heimon tapasin juuri Amazonin viidakossa Ecuadorin rajalla. Viimeinen waorani -jaksossa kerromme parista sadasta waorani-intiaanista, jotka elävät kuin kivikautiset ihmiset.
Kuvausmatkan aikana Arman Alizad asui 70-vuotiaan pariskunnan luona viidakkomajassa ja yritti tehdä kaiken, mitä vanha mies teki.
Onnistuiko?
Pirun vaikea kokemus. Sekä hieno, sellainen Arman Alizadin nyt toistamiseen kokema Amazonin viidakkoelämä jälleen oli.
Viidakkoon saapuva kuvausryhmä ei voi valittaa ötököistä, läpitunkemattoman viidakon vaikeakulkuisuudesta ja puiden oksilla mahdollisesti lymyävistä käärmeistä, kostean kuumasta ilmasta tai valkoisista toukista majan nurkassa olevassa banaanikasassa.
Toukat ovat paikallisille Arman Alizadin sanoin ”aivan fine” ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä myös meidän muiden proteiinipitoista ruokaamme tulevaisuudessa, kun maapallon lihantuotanto on saavuttanut rajansa.
– Emmehän me osaa edes liikkua aaveiden lailla äänettömästi viidakoissa, niin kuin siellä ikänsä asunut osaa. Niin kauas olemme luonnosta etääntyneet, että liikumme meteliä pitäen, katkomme oksia ja läiskimme äänekkäästi ötököitä.
Valkoihoiset ovat viidakossa kuin norsu posliinikaupassa. Ja tuhoisampiakin.
Näkyvästi jo vuosia esillä ollut Arman Alizad sanoo, ettei hän tee ohjelmia tai kirjoita esiintymisen halusta.
Motiivi on ylevämpi ja varmasti aivan tosi.
– Olen oppinut eri puolilla maailmaa tapaamistani ihmisistä, että me olemme kaikki lopulta samanlaisia. Iloitsemme ja suremme samanlaisista asioista, ja melkein kaikille ihmisille perhe on tärkein asia elämässä. En hyväksy kaikkea näkemääni, mutta osaan asettua toisen kenkiin.
Hän ei esimerkiksi hyväksy Brasiliassa tapaamansa palkkamurhaajan ammattia, mutta tyyppi oli kuulemma sinällään mukava, suorastaan herttainen ukkeli.
– Kunhan en joudu hänen työlistalleen!
Arman Alizadilla on tehtävä maailmalla.
– Puhun erityisesti koulutuksen tarpeellisuudesta, lasten oikeuksista ja naisten ja miesten tasa-arvosta.
Myös katoavien heimojen ihmiset ovat lähellä hänen sydäntään.
– Heitä ei länsimaisen mittapuun mukaan ole olemassakaan, koska heillä ei ole sosiaaliturvatunnusta. Jos he joutuvat muuttamaan pois ikiaikaisilta kotiseuduiltaan, he ovat todellisessa pulassa.
Itsestään hän kertoo matkoillaan oppineensa sen, ettei ole niin ankara tekemistään virheistä kuin joskus nuorempana.
Äärimmäisyyksien mies. Ja samalla kovin rakastettava. Miten muuten Arman Alizadia voisi luonnehtia, sillä kyllä hän kuulijansa osaa valloittaa heti ensitapaamisella.
Hänen kahdesta tv-ohjelmastaan Kill Arman ja edellä mainittu Arman ja viimeinen ristiretki tiedetään, millaisiin tilanteisiin hän itsensä asettaa.
Hän on tutustunut kamppailulajeihin ja niiden legendaarisiin suurmestareihin. Hän on liittynyt brasilialaiseen rikollisjengiin ja käväissyt Manilan jengien luona, tutustunut Beninissä voodoo-kulttuuriin ja kerännyt pulloja Kambodžan slummeissa. Muun muassa.
Teheranissa vuonna 1971 syntynyt Arman vietti nuoruutensa Helsingin skeittari- ja breakdanceporukoissa, opiskeli vaatturimestariksi ja vietti nuorena MoonTv:n toimittajana hyvin kosteaa elämää. Nuoruuden uhossa ja menestyksen huipulla ryypättiin rajusti, hoideltiin megakrapuloita tasoittavilla ja painettiin eteenpäin.
Kaikesta koetusta kertoo hänen ja Kauko Röyhkän kirjoittama kirja Armanin maailma (Docendo 2014).
– Kirja ei sittenkään paljasta aivan kaikkea, Arman Alizad hymähtää.
Arman Alizad on 44-vuotiaaksi mieheksi kokenut enemmän kuin moni satavuotias.
– Kaikki kokemani on vahvistanut henkisesti. Myös fyysisesti, vaikka en viime vuoden aikana töiden takia ehtinyt treenata paljon, sanoo hokutoryu jujutsussa vyöasteikon puoliväliin yltänyt mies.
Hän ei väitä olevansa keskimääräistä rohkeampi tai kilpailunhaluisempi ihminen, vaikka Kill Arman -ohjelmassa halusi laittaa itsensä monin tavoin äärirajoille.
Utelias hän on.
– Uteliaisuus ajaa minua eteenpäin, ja siksi minun on pakko mennä tilanteisiin, jotka voivat olla vaarallisiakin. Se on ennen kaikkea näyttämisenhalua itselle, ei niinkään muille.
Kun Arman Alizadia pyytää valitsemaan kaksi pelottavinta kokemustaan, hänen ei tarvitse miettiä niitä kovin pitkään.
– Toinen oli poliisin eliittijoukon ratsia Brasilian favelan katujengiin, toinen se, kun minun oli juotava vettä Gangesista. Olin päässyt Intiassa mukaan krematorioon ja osallistuin pyhään toimitukseen, jossa vainaja saateltiin tuonpuoleiseen. Ei sellaisessa tilanteessa voi ruveta hienostelemaan. Veden juominen kyllä kauhistutti, en kiellä sitä ollenkaan.
Iso suojelusenkeli taitaa liihoitella Arman Alizadin kannoilla, sillä hän ei sairastunut Gangesin saastaisesta vedestä, ja favelan poliisiratsiasta hän selvisi pelkällä säikähdyksellä.
Ainoat sairastumiset hän on kokenut Nepalissa, jossa sai sekä vuoristotaudin että suolistotulehduksen. Ne voi saada myös tavallinen turisti, ei itsensä joka paikkaan tunkeva seikkailija.
– Vuoristotauti oli helvetillinen kokemus, josta ei toivu ihan hetkessä. Päänsärky ja pahoinvointi olivat jotain sellaista, jota en ollut ikinä ennen kokenut.
Mielen- ja kehonhallintaa. Niitä kamppailulajit opettavat – ja tappeluiden välttämistä.
– Kamppailulajeja harrastavat eivät ole tappelijoita. Päinvastoin, Arman Alizad sanoo.
Matkojensa vastapainona kamppailija ja seikkailija viettää tasapainoista perhe-elämää.
Kolme tytärtä pitävät mielen kasassa.
– Matkoilla olen fyysisessä työssä kaksitoista tuntia päivässä, kotona henkinen kunto kohenee rakennellessani legoja lasten kanssa. Rauhoitun ja keskityn vain olemaan kotona.
Hän myöntää olevansa monen matkan jälkeen rikki kokemastaan, mutta perhe ja ikä ovat muuttaneet miestä kummasti.
– MoonTv:n menovuosiin verrattuna elän aivan erilaista elämää. Voin sanoa, että jotkut jutut on jo nähty ja tehty, ja tarvittava jännitys tulee elämään nyt vain työn kautta.
Kuin pikkupoika hän innostuu kertomaan, miten ihailee sotakalustoa.
– Sota on tappio ihmiskunnalle, mutta kalusto on hienoa.
Jos Arman Alizad saisi päättää, hän perustaisi jollekin saarelle sotakalustomuseon.
Sotakirjeenvaihtajat ovat oma lajinsa, Arman Alizad ei kuulu heihin. Siksi hän ei ole lähtenyt jutuntekoon Syyriaan tai Ukrainaan, eikä näillä näkymin lähdekään.
– En hae sellaista vaaraa, jota sotaa käyvissä maissa on. Minua kiinnostaa enemmän kertoa esimerkiksi pulloja keräävästä lapsesta ja hänen selviytymistaistelustaan.
Paljon on silti vielä näkemättä ja tekemättä, kuten keskiaikaisen miekkailulajin opettelu.
Synnyinmaassaan Iranissa Arman Alizad on käynyt perheensä poismuuton jälkeen kerran, 1980-luvulla. Perhe muutti sieltä islamilaisen vallankumouksen puhjettua.
– Haluan tutustua Iraniin vielä kunnolla, vaikka minulla ei ole enää sukulaisia siellä. Toinen unelma on koluta Venäjää vähän tarkemmin. Siellä on kummallisia menneisyyteen unohtuneita teollisuuskaupunkeja ja paikkoja, joista emme tiedä mitään.
Kun Arman Alizad alkaa valmistella jotakin matkaa, hän tekee viikkokaupalla töitä löytääkseen yhteyksiä.
– Joidenkin haastattelujen saamiseen voi mennä jopa kaksi vuotta. Sellainen on laivapurkaamo Bangladeshissa, jonka tiimoilta olen ollut yhteydessä ammattiyhdistysliittoihin ja terästeollisuuden pamppuihin. Kuvio alkaa vähitellen olla selvä ja pääsemme tekemään sieltä ohjelman!
Brasilian jengipomoa hän tavoitteli aikoinaan yksitoista kuukautta. Hän etsii ja tutkii, lähettää sähköposteja, soittaa saamiinsa puhelinnumeroihin, pommittaa ja pommittaa, kunnes saa vastauksen haluamaansa. Se on aika hyvin mieheltä, joka on kärsimätön ja haluaisi saada kaiken nopeasti selville.
Tutkiva journalisti on aivan oikea ammattinimike miehelle, joka on ollut myös räätäli, skeittari, räppäri, toimittaja ja juontaja. Ja vuoden 2013 paras televisioesiintyjä.
Teksti: Liisa Talvitie
Kuvat: Satu Nyström
