Apu

Arman Alizad: Omannäköinen elämä



Arman Alizad: Omannäköinen elämä

"Kun saa turpaansa, perspektiivi laajenee. Ihminen löytää vaihtoehtoja, jotka eivät olisi aiemmin tulleet mieleenkään."
Teksti Apu-toimitus

Minulta kysytään jatkuvasti, miksi teen sitä työtä mitä teen. Miksi hakeudun vaikeisiin olosuhteisiin tai riskeeraan terveyttäni ja turvallisuuttani vaarallisissa paikoissa. Tai miksi lähdin maailmalle haastamaan kamppailulajien mestareita, vaikka tiesin, miten siinä kävisi.

Suurin syy on se, että olen uteliaisuuden ruumiillistuma. Olen aina ollut utelias ja seikkailunhaluinen. Minä olen se, joka kokeilee, onko maali edelleen märkää.

Jos sanot, että saan hotellissa kuudennen kerroksen kaikki huoneet, mutten saa mennä huoneeseen 608, sekoan, ellen saa tietää, mitä kyseisessä huoneessa on tai miksi sinne ei saa mennä.

Pienenä maailmani pyöri fantasiakirjallisuuden, sarjakuvien, kamppailulajielokuvien ja scifin ympärillä. Kun piti mennä nukkumaan, luin peiton alla taskulampulla sarjakuvia. Tintti, Tähtien sota, Indiana Jones sekä Taru sormusten herrasta -kirjat ovat muokanneet minusta sen, mikä tänä päivänä olen. Pieni poika aikuisen ruumiissa.

Rakastan haasteita. Tarvitsen niitä. Olen oikeastaan suurimman osan elämäni opeista oppinut kantapään kautta. Tarvitsen vaikeita tilanteita. Se on minun tapani oppia ja kasvaa.

Kun saa turpaansa, perspektiivi laajenee. Ihminen löytää vaihtoehtoja, jotka eivät olisi aiemmin tulleet mieleenkään.

Työpaikan menettäminen voi olla kamala asia. Silti se saattaa antaa tilaa ajatella muita uramahdollisuuksia, joita ei ole koskaan voinut pysähtyä miettimään. Se voi antaa mahdollisuuden ajatella, mitä oikeasti elämältä haluaa. Älä anna haasteiden musertaa sinua. Ole inspiraationa muille, jotka käyvät läpi saman asian.

Suurimman haasteeni olen kohdannut Intian pyhässä kaupungissa Varanasissa.

Olin krematoriossa töissä. Tein nuotioita, kannoin niihin ruumiita, poltin ne ja siivosin jäljet. Lapioin poltettujen ihmisten tuhkat Gangesiin.

Tuossa krematoriossa poltettiin päivittäin yli kaksisataa ruumista. Palavan ihmislihan tuhka peitti ihoni, ja hengitin sitä keuhkoihini.

Tätä ennen minulla ei ollut minkäänlaista suhdetta kuolemaan. Suhde kuolemaan on länsimaalaiselle etäinen. Ruoka löytyy pakastealtaasta, ja kuolleet haudataan usein suljetuissa arkuissa. Lapset eivät ole mukana teuraalla eivätkä näe useinkaan ruumiita.

Harva lapsi tajuaa, mistä liha lautaselle ilmestyy tai että se on ollut elävä olento. Opin krematoriossa, kuinka pyhä osa elämää kuolema on. Sain olla mukana paikassa, jossa ihmiselämän ympyrä sulkeutuu.

Työ oli suurimpia kunnianosoituksia, mitä minulle on koskaan annettu. Sain saattaa tuntemattomien ihmisten rakkaimmat tuonpuoleiseen ja kuoleman kautta uudelleensyntymiseen. Tämä kaikki oli kaunista ja valtava henkisen kasvun paikka.

Me kaikki kuolemme. Minä kuolen, sinä kuolet. Kun sen tiedostaa, voi syleillä elämää. Pelkästään tämän takia on haastettava itsensä. Oppiakseen uutta on myös epäonnistuttava.

Elä, nauti, tunne. Jopa pelon kautta. Pelko on hyvästä. Tulee vielä hetki, kun sinusta aika jättää. Silloin sinun täytyy pystyä kysymään itseltäsi, oliko tämä kaikki hyvää ja oliko elämäsi omannäköisesi.

Julkaistu: 25.2.2015