Äitini kuolemasta on huomenna 9. maaliskuuta kolme vuotta. Kävin illalla sytyttämässä hautalyhtyyn kynttilän. Hietaniemen hautausmaa Helsingissä oli iltayhdeksältä hiljainen ja pimeä, vain muutamilla haudoilla paloi kynttilä. Hietaniemestä ajoin vastarannalle Rajasaareen uimaan avantoon ja saunomaan. Kuu oli täysi kiekko, Jupiter ja Venus vilkkuivat kevättalvisessa illassa, ja jäälakeuden yllä näkyi kalpeita revontulten viitanhelmoja. Juuri sillä hetkellä avaruus näytti äärettömältä ja jotenkin lohdulliselta: elämä on tässä ja nyt, tuolla kaukana voi olla jotakin muuta.

Mietin saunassa alkuviikon ensimmäistä haastatteluani. Kävin Terhokodissa tapaamassa sen ylilääkäri Juha Hännistä, hienoa miestä, saattohoidon uranuurtajaa. Hän on työssään kokenut yli 8 000 potilaan kuolinkamppailun ja kärsimykset. Hänninen on tullut siihen tulokseen, että joissakin toivottomimmissa tapauksissa kuolinapu, eutanasia olisi potilaalle paras vaihtoehto. Hänninen on nähnyt liikaa pitkitettyä kärsimystä. Eutanasia - jos sellainen tulee Suomessa lailliseksi - koskisi vuodessa korkeintaan 10-100 potilasta. Potilas pyytää sitä itse, mutta päätöksen tekee lääkäri ja sen vahvistaa toinen lääkäri. Juha Hänninen korosti haastattelussamme myös sitä, ettei eutanasia ole vaihtoehto saattohoidolle. Hollannissa, jossa eutanasia on pitkään ollut laillista, on saattohoitoa kehitetty niin, että kuolinapua pyytää entistä harvempi.

Äitini sairasti parantumatonta, kuolemaan johtavaa ALS-lihasrappeumatautia. Se on yksi taudeista, jonka Juha Hänninen parantumattomien syöpien ohella tietää taudin loppuvaiheessa aiheuttavan suurta kärsimystä ja monesti tuskallista loppua. Äiti sanoi usein, ettei hän halua joutua hengityskoneeseen. Se on monen ALS-potilaan kohtalo.

Se ei ollut kuitenkaan hänen loppunsa, vaan rauhallinen nukahtaminen. Mutta jos kuolinapua olisi tarvittu ja jos sellainen olisi ollut mahdollista, tiedän, että rohkea äitini olisi valinnut sen.