Image

Arkistokuumeen kourissa


Nostalgiassa kylpeminen lohduttaa, mutta milloin harmiton tapa muuttuu narkkaamiseksi?
Teksti Iida Sofia Hirvonen
Kuvat Anja Reponen

"I just wanna go back, back to nineteenninetyninee…” laulaa Charli XCX viime syksynä ilmestyneellä singlellään 1999.

Sen musiikkivideolla vilisevät värikäs Macintosh-kone, Matrix-elokuvasta tutut lateksiasut (ovat olleet muuten jo parin vuoden ajan taas back ja kuumaa kamaa fashionistojen keskuudessa), Sims-tietokonepeli, Nokian 3310-kännykkä, American Beauty -elokuvan ruusunlehdet, Titanicin kansikohtaus...

Katsottuani videon tunnen oloni oudolla tavalla uupuneeksi kolmeen minuuttiin tiivistetystä popnostalgiapläjäyksestä.

Vuonna 2019 tuntuu siltä kuin liian nopeasti muuttuvasta nykyajasta kulkisi aikapoimu suoraan 1990-luvun loppuun.

Internetin ansiosta menneet vuosikymmenet ilmentyvät nykyajassa samanaikaisesti. YLE lähettää Daruden Euroviisuihin, Ville Valo julkaisee levyn Agentsin kanssa ja Alman Cowboy-musiikkivideolla hengaavat tyypit ovat pukeutuneet vaatteisiin, joita hevarit käyttivät 90-luvun lopussa.

Daruden euroviisuehdokkuus sai monet hihkumaan innosta. Muumien ja saunan kaltainen suomalainen vientituote. Nimi, jolla on ehtaa nostalgia- ja huumoriarvoa.

Ville Virtanen saa esitykseensä vapaat kädet, eikä euroviisumenestykseen ole yhtä reseptiä. Todennäköisesti Daruden kannattaa kuitenkin (viisuyleisöön vetoavan biisin lisäksi) ottaa show’ssa kaikki irti post-ironisesta millennium-nostalgiasta matopeleineen ja sporttiaurinkolaseineen.

Nostalgia ei ole koskaan ennen saavuttanut sellaista saturaatiopistettä kuin nyt, huomautti kriitikko Simon Reynolds Retromania-kirjassaan.

Reynolds väitti, että popkulttuuri on aina ollut riippuvainen historiastaan, mutta nyt menneisyys alkaa ehtyä.

Nostalgian kiintopiste on fiksaantunut kahdenkymmenen vuoden taakse, ja 90-luvun loppu tuntuu viimeiseltä ajalta, jonka erityispiirteet ovat vielä helposti hahmotettavissa.

Siksi vuosi 1999 herättää meissä nyt erityisen paljon innostusta. Vuosituhannen lopussa kännykät ja internet tuntuivat lupaavilta keksinnöiltä, Suomi vaikutti muuttuvan liberaalimmaksi ja kansainvälisemmäksi, talous kasvoi, emme olleet huolissamme surveillance-kapitalismista, eikä hyvinvointivaltion rapautuminen ollut vielä yhtä pitkällä kuin nyt.

Nykynäkökulmasta nousukauden ja IT-kuplan pintaliitomeiningin kusipäisyys tuntuu sekin kiehtovalta kaikessa seksistisessä kamaluudessaan.

Usein, kun minua stressaa, vajoan nostalgia-K-holeen Youtubessa tai Instagramissa, jossa tämänhetkisiä tuntemuksia kommunikoidaan menneisyyden kuvaston avulla.

Yhä harvemmin löydän täysin ennennäkemätöntä arkistomateriaalia. (Viime viikolla ilahduin, kun löysin videon, jossa Ville Valo stailaa Ruben Stillerin rokkariksi Sincity-aikuisviihdekaupassa. Kaupassa on paljon tiukkoja T-paitoja ja lateksia.)

Filosofi Jacques Derrida sanoisi, että olen sairastunut arkistokuumeeseen. Arkistokuume liittyi hänen analyysinsä mukaan freudilaiseen kuolemanviettiin.

Jatkuva menneisyyden toistaminen ja epätoivoinen uusien arkistojen etsintä on sairaalloinen yritys säilyttää jo menetetty elossa tässä hetkessä.

Muisti on kuitenkin vääristelevä, ja tiettyjä menneisyyden piirteitä fetisoidessamme tuhoamme muut tuon ajan piirteet.

Simon Reynolds huomautti jo kahdeksan vuotta sitten, että kollektiivisessa arkistokuumeessamme on jotain pakonomaista. Tuntuu kuin varautuisimme suurta tuhoa varten.

Instagram pakottaa meidät näkemään nykyhetken menneisyytenä, joka vain odottaa arkistointia ja sitä, että voimme tehdä siihen ”throw backin” viikon päästä.

En voi olla paikalla, kun Ville Valo astelee Agentsin kanssa keski-ikäisten ja parikymppisten nostalgia-addiktien eteen tai kun Darude tuodaan ”torille”.

Daruden euroviisuvoitto herättäisi surua, koska se tuntuisi ennen kaikkea haikailulta menetettyä edistysuskoa kohtaan.

Julkaistu: 26.2.2019