Image

Samuli Knuuti: Lady Gagan kuudes albumi Chromatica on arkista kyberpunkkia

Samuli Knuuti: Lady Gagan kuudes albumi Chromatica on arkista kyberpunkkia
Kuudennella albumillaan Lady Gagan pää on Linnunradalla mutta jalat sementoitu tuttuun ja turvalliseen, kirjoittaa Samuli Knuuti.

Joskus mahdottoman vaatiminen popmusiikilta oli aivan jokapäiväistä. Madonnan, David Bowien, Princen ja Michael Jacksonin kaltaiset tähdet opettivat yleisöään odottamaan odottamattomuuksia; kultakausinaan heidän jokainen uusi julkaisunsa ja lookinsa oli kuin viesti vieraalta planeetalta, jostakin toisesta paljon jännittävämmästä universumista.

Jos viime vuosituhannella tähden tavoittamattomuus oli hyve, nykyään asia on täysin toisin. Some mahdollistaa alituisen yhteydenpidon fanin ja tähden välillä ja samalla tuo staran liiankin lähelle, levytkin ovat usein vain päiväkirjan lehtiä, soundtrack kaikelle yksityiselämän julkiselle draamalle.

Onneksi meillä on kuitenkin Lady Gaga, joka uudella levyllä lopettaa viime aikojen flirttailunsa realismin kanssa. Kun suorastaan avantgardistinen ARTPOP (2013) floppasi, hän haki uutta suuntaa duetoimalla Tony Bennettin kanssa, näyttelemällä American Horror Story -sarjassa sekä Oscareilla palkitussa A Star Is Born -elokuvassa ja tekemällä kantriin päin nojanneen juurevan Joanne-albumin (2016).

Huono levy se ei ollut, mutta siinä oli samat ongelmat kuin kaikissa vastaavanlaisissa pyrkimyksissä aitouteen. Sillä kuten Neil Tennant on sanonut, autenttisuus on vain tyyli sekin – ja se on aina sama tyyli.

Upouusi Chromatica viestii kuitenkin olevansa aivan jotakin muuta. Lady Gagan kuudes albumi on yhtä aikaa paluu elektroniseen tanssipoppiin ja pako tältä planeetalta, sillä omien sanojensa mukaan artisti ei enää asu Maassa vaan dystooppisella Chromaticalla.

Ensimmäisen Stupid Love -singlen videolla tämä kuvitteellinen planeetta realisoituu aavikoksi, jolla soturiprinsessa Gaga orkestroi ”heimojen välistä taistelua konfliktien riivaamassa maailmassa”. (Oikeasti videolla on vain hassusti pukeutuneita ihmisiä tanssimassa aavikolla. Siis vähän kuin Mad Max – The Andrew Lloyd Webber Years.)

Lady Gagan korskea poikkitaiteellisuus on enemmän kuin tervetullutta maailmassa, jossa Beyoncénkin kaltainen popjumalatar tekee teemalevyn omasta aviokriisistään. Mutta kun Chromatican laittaa soimaan, ei voi olla hieman pettymättä, niin kovin turvalliselta kaikki sillä kuulostaa.

Jos levyltä karsii kolme lyhyttä ”elokuvallista” instrumentaalia, jäljelle jää 13 runsaassa 40 minuutissa läpi juostua popkappaletta, joiden soundit ovat kovin tuttuja 80- ja 90-luvuilta; päälle on vain kromattu viime vuosien EDM-vaikutteita niin, että kappaleet saapuvat kuulijan korviin kuin tehtaan hihnalta, häikäisevän kiiltävinä mutta epäilyttävän antiseptisiltä haisten.

Kun tekee musiikkia komitean voimin, lopputulos on helposti kohderyhmämusiikkia, josta mahdollisimman moni tykkää mutta jota kovin harvat oikeasti rakastavat.

Syitä tähän ei tarvitse hakea kauempaa kuin tekijäluettelosta. Poptoimittajalle jo rutiininomaiseksi toimenpiteeksi on muodostunut albumin kirjoittajien ja tuottajien laskeminen, Chromaticalla heitä on 23 ja 13. Kun ottaa huomioon, että Lady Gaga on taitava laulunkirjoittaja ihan yksikseen, tällaisen lössin vieminen mukanaan studioon kielii kolossaalisesta epävarmuudesta. Ja kun tekee musiikkia komitean voimin, lopputulos on helposti kohderyhmämusiikkia, josta mahdollisimman moni tykkää mutta jota kovin harvat oikeasti rakastavat.

Hyviä popkappaleita Chromaticalla on kyllä kosolti: Alice, Stupid Love, 911, Plastic Doll ja Sine From Above (jolle on eksynyt mukaan myös Elton John), muutaman mainitakseni. Tämä on parasta kolmen minuutin popsäveltämistä jota rahalla saa.

Mutta kaikki albumin tuottama nautinto perustuu tuttuuden nostalgiseen vihlaisuun eikä uutuuden viehätykseen: Chromatica on täynnä käytännön patentoimia house-, trance- ja EDM-koukkuja, sen bassolinjat ovat nekin kaikuja menneistä hiteistä. Tämän saa kun valitsee yhteistyökumppaneikseen BloodPopin kaltaisia nimiä, jotka ovat rakentaneet uransa omasta varhaistuotannosta otetuille vaikutetuille.

Päätösraita Babylon taas ei niinkään tee kunniaa Madonnan Voguelle kuin istuttaa sen kopiokoneen päälle.

Tekstien osalta Lady Gaga on kertonut kappaleiden teemana olevan parantuminen, traumoista selviäminen, psykoosilääkkeiden syöminen ja onnellisuuden hamuaminen kaikesta huolimatta.

Tämä merkitsee ”voimaannuttavia” instant-narratiiveja, jotka saattavat olla henkilökohtaisia mutta kuulostavat aivan kenen hyvänsä tekemiltä.

Kappaleella Enigma Lady Gaga mylvii diskodiivan volyymilla olevansa arvoitus, vaikka jos hänessä olisi enää yhtään salaperäisyyttä jäljellä, hänen ei tarvitsisi niin tehdä.

Huono levy Chromatica ei kuitenkaan ole. Se on tehokasta ja tyydytystakuun sisältävää popmusiikkia – mutta mahdotonta se ei kuulijalleen kykene toimittamaan. Valitettavasti.

Julkaistu: 30.7.2020
Kommentoi »