Teksti Raila Kinnunen

Jos tämä mies kuorsaisi Uuno T.-paidassa sohvalla, hän näyttäisi keski-ikäiseltä, keskikokoiselta, keskikuntoiselta, keskipääkaljulta keskitylsältä mieheltä.

Mutta kun hän aukaisee vihreän-ruskeat täplikkäät silmänsä, sitten satyyrin virnistyksessä viihtyvän suunsa ja hetken heräiltyään aivonsa ja kohoaa sitten sensuelliin liikkeeseen, herää jokainen läsnä oleva Ruusunen ikiunestaan ikiajoiksi.

Eikä hänen vielä ole edes tarvinnut kohottaa kulmakarvojaan pirullisen ^-oveliksi ja ^-kyseleviksi, eikä lausua sanaakaan pumpulinpehmeällä äänellään, joka sihisee, kietoo, kiemurtelee kuin mokkasiinikäärme.

Jack Nicholsonissa, 57, on samanlaista magnetismia ja intensiteettiä kuin seisoisi hulluna tikittävä geigermittari kädessään uraanikaivoksen päällä.

 Easy Rider, Miehuusvuodet, Yksi lensi yli käenpesän, Rajut kuviot, Chinatown, Missouri, Postimies soittaa aina kahdesti, Ammatti: Reportteri, Viimeinen valtias, Mitäs täällä roikut Henry Moon?, Prizzin kunnia, Punaiset, Saattokeikka, Raja, Hellyyden ehdoilla, Hohto, Sydän karrella, Noidat, Raja, Karhiainen, Batman, Hoffa, Kunnianmiehet...

Noin 50 elokuvaa 37 vuodessa, kymmenen Oscar-ehdokkuutta, kaksi Oscaria --käenpesästä ja hellyyden ehdoista.

Vangitsevan hulluja piruja, charmia ja lämpöä, aidonnäköisiä tunteita ja yksityiskohtiin asti yltävää osaamista tai härskejä tahallisia ylilyöntejä. Kapinallisia ja ulkopuolisia ajelehtivia nuorukaisia, raskaansarjan vallanpitäjiä ja julmia hyödyntavoittelijoita, siipeileviä mutta helliä naistenmiehiä, joskus jopa isänrooleja, alkoholistin ja narkkarinosia.

Eiköhän tuossa jo suunnilleen tullut esitellyksi myös se millaisena Nicholsonia itseään pidetään. Siis silloin kun hän ei näyttele, vaan kuljettaa oman elämänsä käsikirjoitusta.

Kun Time-lehti 70-luvun puolivälissä haukkui Nicholsonin ohjaaman ja kirjoittaman, huumausaineita puolustavan The Trip -leffan maanrakoon – siinä Jack pääsi jatkamaan hersyvää yhteistyötään Easy Rider -kamujen Peter Fondan ja Dennis Hopperin kanssa – lehti väitti Nicholsonin polttaneen pilveä joka päivä viidentoista vuoden ajan.

Marlon Brando joutui nöyrtymään Nicholsonin edessä Missouri-filmissä, jonka Nicholson otti tehtäväkseen vain päästäkseen yhteisiin kohtauksiin Brandon kanssa. Nicholson kävelee Brandon yli tullenmennen ja edellisen sukupolven guru vain hymyilee vierellä.

Noin Nicholsonilla on tapana tehdä aina kuin vain voi: varastaa kohtaus, eli siis myös sytyttää huonokin leffa eloon edes niiksi hetkiksi, jotka hän viipyy kameran edessä.

Hän on myös Hollywoodin hyväntekijänä tunnettu, hän ottaa mielellään vastaan pieniäkin rooleja ja pyytää alipalkkaa silloin kun pitää leffan aihetta kaupallisesti vaikeana mutta inhimillisesti tärkeänä.

Kun edelliseen vielä lisää filmimaailman viettelevimmän miehen maineen, jonka rinnalla joku Warren Beatty on sileä partiopoika vain, lyhyen nuoruuden avioliiton jälkeen jatkuneet poikamiespäivät, joiden aktiivisuutta ei näytä muuttaneen edes 17 vuotta jatkunut seurustelu Anjelica Hustonin kanssa, alkaa keitos nimeltä Jack Nicholson porista puolivalmiina.

Paljon paprikaa, pippuria, tulilientä, vähän hämähäkin seittiä ja kärpässientä, simpukoita ja ostereita – kunnonkohottajiksi tiedettyjä – ja eiku syömään.

Väsähtäneitä häntäheikkejä

Nicholsonin mystisyyttä hipovan maineen takana on tietysti myös se, että hän antaa äärimmäisen harvoin haastatteluja. Tarinat siis pohjaavat huhupuheisiin, isotteluihin ja katkerien tai useimmiten kiitollisten naisten todistuksiin.

Mutta koska Nicholsonin uusi leffa on täysi susi, hän on päättänyt auttaa ohjaajaa, vanhaa ystävää Mike Nicholsia mäessä.

Susi se on siksi, että se haluaa olla susi.

Wolf-filmissä Nicholson on pehmeä suurkaupungin intellektuelli, kustannusvirkailija Will Randall elämän taitekohdassa, siinä josta alamäki alkaa, ja nuoret pyrkyrit tallovat yli.

Mutta kun Randall on täysikuun valaisemana pakkasyönä Vermontin vuorille erakoitunutta kirjailijaa tapaamassa, hän tönäisee autollaan sutta, joka puree Randallia käteen.

Metamorfoosi alkaa. Ensin terästyvät Randallin aistit, hän haistaa, maistaa, kuulee ja aistii kuin saalistamalla elävä peto, sitten herää taisteluvietti. Mussukasta luovuttajasta tulee ovela taktikko, joka hyökkää eikä peräänny.

Aistien herääminen tarkoittaa myös seksuaalisuuden paisumista, hurjien soidinmenojen kohteena on Michelle Pfeifferin esittämä elämästään välinpitämätön nuori perijätär, luovuttaja siis hänkin.

Nichols on 62-vuotias, Nicholson 57 ja käsikirjoittaja Jim Harrison, yksi Jackin parhaista kavereista, on samaa ikäluokkaa.

Joten kyse on lopulta ja tietenkin siitä mitä miehelle keski-iässä tapahtuu, kun vanhenee, seksuaalisuus nuupahtaa, luovuus ehtyy ja käsitys siitä että oma elämä olisi hanskassa, osoittautuu vääräksi. Voimat surkastuvat, kuilu avautuu ja edessä on valinta: luovuttaako taistellen vai korskeasti?

Vain typerys taistelee vanhoilla päivillä verissä päin, mutta jos antaa periksi, nuoret kävelevät yli ja silloin menettää kenties työpaikan ja vaimon lisäksi sen kaikkein tärkeimmän: itsekunnioituksen.

– Nythän on niin, että nynnymiehet saavat mennä, nämä pehmot töpöttelijät ja susien aika koittaa! Minusta tämä Miken elokuva kertoo erittäin monista asioista tässä yhteiskunnassa vaikka se samalla toistaa yhtä kaikkein vanhimmista ja sinnikkäimmin elävista taruista, joka esiintyy lähes jokikisessä kulttuurissa, puhelee susimies niin supisten, että jokaisen sanan eteen on kumarruttava.

– Ihmissusi on kaikista myyteistä seksuaalisin ja usein ne tarinat päättyvät niin, että susi tappaa sen jota eniten rakastaa. Minä itse en usko tämän tyyppiseen tarinaan, vastustan kaikenlaisia uskomuksia eikä minulla ole mitään tarvetta metafyysisiin uskomuksiin.

– Mutta sitä vastoin uskon tällaisten tarinoiden voimaan ja siihen, että ne kertovat paljon niistä ominaisuuksista, joita ihminen yrittää piilottaa mutta susi ei, kuiskailee Nicholson kulmakarvat paholaismaisina kolmioina – mitä, hänhän nauttii tästä esityksestään!

Mitä mieltä olet siitä Mike Nicholsin lausahduksesta, että Jackin sudeksi muuttaminen oli tämän filmin vähäisin ongelma – sillä Jackhan on jo ainakin puolisusi?

– Se on hänen huomionsa, johon minulla tuskin on paljon lisättävää..., pihisee Nicholson ja vetää väliin hyrräävän riettaan naurun, jossa on suorastaan Hohtoa.

Nichols myös määritteli Nicholsonin, jonka kanssa hän on nyt tehnyt neljä filmiä (Miehuusvuodet, The Fortune, Sydän karrella ja Wolf) mieheksi, jolla alitajunta on pinnalla.

Ja Nykysuomen sanakirja muuten kertoo sutta kutsutun ennen vanhaan leikkisästi häntäheikiksi, heiluhännäksi ja häntyriksi.

"Minä olen järkimies ja romantikko"

Nicholson on kokonaan mustissaan ja Jokeri-ajoista on kuoriutunut parikymmentä kiloa pois. Hän on niukka ja siisti, kädet ovat sirot ja toinen pikkurilli töpöttää kuin ensimmäisten avaruusleffojen Olioilla. Olkapäiltä alaspäin hän on kuin kuka tahansa mukava herrasmies – ei hupsista, pöydän alla vilahtavat kamalat musta-valkoiset gangsterikengät, sellaiset joita mafiosojen arat varpaat vaativat käsintehtyinä.

Olkapäistä ylöspäin hän on ainutlaatuinen, uniikki vaikka onkin runsaasti matkittu. Piru, nero, kuningas ja järisyttävän vetoava: jos erehtyy katsomaan laikukkaita, vähän karsastavia silmiä liian pitkään, niissä näkyy kipinöitä, jotka tulevat jostain hyvin syvältä. Kieli lipaisee huulia, kulmakarvat soutavat ja päälaen hento tupsutukka töpöttää energisesti.

Kun katselee sinun Suttasi, siinä on aistivinaan ironiaa. Väärä tulkintako?

– Ei, vaan osuva. Olen sitä mieltä, että jos elokuvasta ei voi tehdä huvittavaa, siitä on tehtävä ainakin ironinen. Tämä Will Randall, kirjojen kustantaja on ironinen mies. Eurooppalaisen perinteen mukaan sudeksi muuttuminen sisältää runsaasti julmuutta, intiaanimyyttien mukaan muutos alkaa kun itse heikkenee, sudeksi muuttaminen palauttaa voimat. Ja Randall tuntee molemmat perinteet...

– Siihen asti asiat vain tapahtuvat hänelle, hän ei enää saa asioita tapahtumaan. Subjekti ja objekti ovat vaihtaneet paikkaa. Hän vain oleilee, eikä enää elä. Ruiske eli puraisu eläimellistä selviämisviettiä herättää hänet henkiin.

Tästä subjekti-objekti -teemasta Nicholson on juputtanut kaikissa Wolf-haastatteluissaan. Yleensä niin, että varsinkin jos haastattelija on ollut mies, aihe lipsuu ihmisiin, joita Nicholson kutsuu pseudofeministeiksi.

Nämä ovat hänen mukaansa tuhonneet jo yhden kokonaisen sukupolven ainakin amerikkalaisia miehiä. Ja nyt naiset saavat viettää elämäänsä lepsujen kastroitujen miesten kanssa, ja selkärangattomien seurassa naiset ovat onnettomampia kuin ikinä ennen. Että kehitys on seottanut nyt naisetkin, kolmikymppisten naisten armeija ei enää tiedä haluaako se lapsia, tarjotun lounaan vai ulkoministerin viran.

– Randall on minusta muuten hyvin romanttinen mies, provosoi Nicholson äkkiä.

 Oletko sinä?

– Olen romantikko. Sellainen kai täytyy olla, jos tietää, ettei ole realisti.

Saiko tämä elokuva sinut tietoisemmaksi aisteistasi, mikä on tärkein aistisi?

– Enpä haluaisi taivaltaa ilman niistä yhtäkään. Lapsena leikittiin ajatuksella siitä, valitsisiko mieluummin kuurouden, mykkyyden vai sokeuden? Minä haluan säilyttää kaikki aistini, jokaisen.

Toimitko enemmän aistien vai järjen varassa?

– Järjellä, olen oikeastaan hyvin metodologinen ihminen, järjestelmällinen mies. Ystäväni pitävät mielenkiintoisimpana saavutuksenani sitä, että olen 35 vuoden ajan onnistunut uskottelemaan ihmisille, että olen aika hurja poika. Vaikka todellisuudessa en ole, kurnuttaa Nicholson.

Millainen sinä sitten olet, jos et villi poika?

– Jokaisella kai on jonkinlainen kuva itsestään. Minä näen itseni segmentteinä, eikä minulla ole muuttumatonta kuvaa itsestäni. Mutta minulla on ohjelma ja suunnitelmia. Myös koko elämän mittaisi suunnitelmia. Jo lapsena päätin aloittaa golfin peluun kun täytän 50. Hiihtäminen kolmevitosena, tennis 28-vuotiaana, vähin erin otin hallintaani ne kaikki, joita kutsun rikkaiden poikien leikeiksi. Sellainen ihminen minä olen.

Ei riitä, lisää.

– Olen välttelevä ja varovainen mies, ja sitä mieltä, että sinä päivänä kun joku pystyy kuvailemaan ja paljastamaan minut, lopetan tämän työn.

Tässä voi silti turvallisesti kuvailla lisää, että vaarallinen, nopea, verhottu, älykäs, kielellisesti mielettömän lahjakas, seksikäs, mennyttä maailmaa ja machoa...

Mistä löysit tämän nöyrän keski-ikäisen Randallin?

– Sisältäni, sehän olen minä. Minä olen hyvin ujo mies, tunnustaa tai valehtelee hän.

Mikä voi sinun mielestäsi herättää suden 57-vuotiaassa amerikkalaismiehessä?

– Tuohon minun on aika vaikea vastata, sillä oma suteni ei juuri ole käynyt nokosille, vastaa Nicholson ja kulmakarvat kiitävät kohti pakenevaa hiusrajaa.

– 57-vuotiaan on vaikea muuttaa mitä tahansa perussuuntaa elämässään, jollei ole viettänyt elämää, jossa muutos on yksi sen keskeisistä elementeistä. Ylipäätään muutos on ihmiselle tuskallista, pelottavaa mutta silti se saattaa osoittautua hyvin palkitsevaksi.

Naisten roolit menevät sekaisin

Jack Nicholson kasvoi kolmen naisen taloudessa, johon kuuluivat äiti Mud ja kaksi isosiskoa June ja Lorraine.  June kävi välillä avioitumassa, hankkimassa kaksi lasta ja eromassa, kunnes palasi kotiin. Mud piti kotona kauneushoitolaa, jonka täyttivät sirkuttavat ja Jackia lellivät naiset, isä Joseph oli jo ajat sitten hylännyt vaimonsa.

Nicholson oli 37-vuotias kun hän sai eräältä mieheltä 15-sivuisen kirjeen, jossa tämä väitti olevansa Jackin isä. Samalla hän kertoi, että Jackin oikea äiti oli teini-ikäisenä raskaaksi tullut June, ja että äiti-Mud olikin siis isoäiti, ja toinen sisko todellisuudessa äiti ja toinen täti.

June ja Mud olivat silloin jo kuolleet, totuuden vahvistaminen äitiyden osalta jäi Lorrainelle, joka kiistää tietävänsä kuka Jackin isä on.

Nicholson on myöhemmin sanonut, että hänen kannaltaan on samantekevää kuka oli äiti ja kuka muuta sukua, kun kaikki kuitenkin rakastivat ja kannustivat. Nicholson on muistellut olleensa talouden täysivaltainen jäsen noin 9-vuotiaasta lähtien, mukana päätöksen teossa ja aikuisena kohdeltu.

Voisi olettaa, että naisvaltaisessa ympäristössä – jossa kukaan ei voinut omia ainoaa kaksilahkeista – kasvanut Jack on saanut vihiä tietyistä naisten salaisuuksista, että hän näkee naisen sisään ja niin hänellä on aseita, joita voi käyttää hyvään tai pahaan.

Vuonna 1961 Nicholson avioitui näyttelijä Sandra Knightin kanssa, liitto kesti viisi vuotta ja siitä syntyi nyt 31-vuotias Jennifer tytär. Sandra löysi Jumalan ja jätti Jackin.

Chinatown-leffaa tehdessään Jack tutustui John Hustonin, jonka tyttärelle Anjelicalla oli sittemmin pieni sivurooli Postimies soittaa aina kahdesti -filmissä. Anjelica Huston ja Jack Nicholson seurustelivat 17 vuotta, eivät avioituneet ja asuivat kahta taloutta, sillä Nicholson julistaa tarvitsevansa rauhaa, tilaa ja yksityisyyttä seurustellakseen demoniensa kanssa.

Seurustelusuhteen aikana Jack tunnusti ainakin yhden au-lapsen, nyt 13-vuotiaan Honeyn, jonka äiti on tanskalainen valokuvamalli.

Anjelica kippasi Jackin pihalle kun Rebecca Broussard -niminen tarjoilijan työssä näyttelijän uran avautumista odottava tyttö, jonka kanssa Jack oli viihtynyt jo pari vuotta, ilmoitti olevansa raskaana.

Lorraine-tyttärellä on nyt ikää neljä vuotta, Rebeccan ja Jackin poika Ray on 2-vuotias.

Nicholson on antanut ymmärtää juuri tuudittautuneensa vanhoilla päivillään oikeaan isäpapan rooliin, kun Rebecca pani suhteen poikki. Ilmeisesti hän oli löytänyt ikäisensä, 31-vuotiaan, näyttelijän uudeksi onnekseen.

Nicholsonin tyrmistys lienee ollut täydellinen, ja nyt runsasta vuotta myöhemmin, hän ei vieläkään tajua mitä ja miksi. Mutta aika pian tämän heinäkuussa tehdyn haastattelun jälkeen alkoi maailmalla kiertää kuvia, joissa Jack ja Rebecca astelevat jälleen käsi kädessä.

– Ammatillisesti se vuosi oli ollut elämäni parhaita, olin juuri saanut 18 kuukautta ajastani vieneen Hoffan ja Kunnianmiehet valmiiksi. Takanani oli seitsemän vuoden mieletön työputki, ja olin päättänyt hellittää, jupisee Nicholson, eikä siitä sitten enempää, paljonhan se selittää jo tuokin.

Nicholson on juuri päättänyt Sean Pennin ohjaaman The crossing guard -nimisen elokuvan kuvaukset. Sen naispääosassa on Anjelica Huston.

Kun tekee töitä sellaisen kanssa, jonka tuntee hyvin – vaikkapa nyt Anjelican – onko se etu vai varovaisuuden paikka?

– Anjelica näyttelee tässä entistä aviovaimoani, joka inhoaa minua, joten se ainakin toi mahdollisuuden käyttää oikean elämän kokemuksia fiktion lähteenä! Meillä oli hauskaa, se on kiihkeä ja hyvä tarina, ja Anjelican kanssa on hyvä työskennellä. En ikinä väsy ihmettelemään hänen makunsa täydellisyyttä! Siis: ilman muuta tunteminen helpottaa työntekoa ja lisää siihen aromia, virnistää Jack.

– Ylipäätään näyttelijän ammattitaidosta 50 prosenttia on nimenomaan sitä, että sallii jo olemassa olevan ja kerätyn nousta käyttöön, päästää sen pintaan eikä anna siitä kehittyä tulppaa tai taakkaa.

– Tuo on se syy, jonka takia näytteleminen kiehtoo niin monia ihmisiä, se on hyvin kokonaisvaltainen ja suunnatonta tyydytystä tuottava työ. Stanislavskin ohjekirjan mukaan kaikkein tärkein hetki on roolin ensimmäinen läpiluku, sillä alitajunta ryhtyy hommiin siitä hetkestä lukien. Tämän ammatin hauskin puoli on antaa sen tapahtua.

– Kuka tahansa pystyy oppimaan näyttelemisen tekniikan, temput ja rutiinit, se ei ole mikään akateemisesti kovin rasittava juttu, vaatii vain vähän pyllyä. Mutta se, että saa nämä asiat työskentelemään puolestaan, että pystyy valjastamaan ne alitajuntansa käyttöön, se vaatii paljon harjoitusta. Ehkä juuri siitä johtuu, että kaikki näyttelijät – hyvät ja huonot – tulevat paremmiksi vanhetessaan.

– Ja näyttelijän suurimmat viholliset taas ovat asiat, joita hän sortuu pitämään itsestäänselvyyksinä. Minä ainakin alan epäillä itseäni kun asiat alkavat tuntua helpoilta ja kuvittelen päässeeni jollekin tasolle, saavuttaneeni jotain. Silloin on viisainta pysähtyä.

”Olen ulvonut ääneen tuskaani"

Nicholson on nyt päättänyt pysähtyä, ehkä myös viimeisimmän parisuhteensa järkkymisen opettamana. Hän aikoo pitää kokonaisen vuoden vapaata.

– Tärkeintä on se, että minulla ei ole aikataulua millekään. Elokuvan tekemisessä minua rassaa eniten työn sekunnintarkka aikataulu. Olen ollut armeijassa, sen kuri ja täsmällisyys ovat pientä kuvausten vaatimaan minuuttipeliin verrattuna.

– Pitkän työrupeaman jälkeen juuri tuo alkaa ottaa voimilleni. En ole koskaan pitänyt siitä että minua käsketään, siksi pakollinen mutta ymmärrettävä kontrollissa olo tekee ajan mittaan hulluksi.

– Ylellistä on jo pelkästään se, ettei ole mitään näköpiirissä. Siitä pääsee nauttimaan harvoin ja siitä nauttimaan uskaltaa heittäytyä vain harva. Ennen kuin niin voi tehdä, täytyy olla hyvin varma ja turvattu olo.

– En ole lukenut yhtäkään käsikirjoitusta kokonaiseen vuoteen ja se on ollut hyvin vaikeaa. Sillä tunnen jokseenkin kaikki bisneksessä ja kaikki lähettävät ehdotuksiaan. Olen sanonut ei jo vuoden ajan, se on ainoa tapa varmistaa, ettei edessä ole edes yhtään kenties-Moby Dickiä. Minun ei siis tarvitse vastata yhteenkään puheluun eikä kertoa kellekään minne menen ja miten pitkäksi aikaa. Tätä olotilaa olen ajanut takaa jo jonkin aikaa.

– Ja kun ajattelee, että maailmassa on ehkä tusina ihmistä, joiden kuvitellaan voivan kantaa elokuvan kuin elokuvan, voit vain arvata, millainen paine tähän joukkoon kohdistuu ja miten ylpeä olen voidessani mitata ammattitaitoani nyt myös vuoden lomalla.

Mitä menestys voi enää merkitä sinunlaisellesi ihmiselle?

– Sen merkitys on pysynyt aika muuttumattomana siitä pitäen kun tunsin itseni jokseenkin turvatuksi elannon hankkimisen suhteen. Menestys tulee eri muodoissa, minulle menestys on se, että olen tehnyt hyvän elokuvan, sanoo Nicholson, joka hankki sitä toista menestyksen mannaa esimerkiksi Batmanin Joker-roolista 350 miljoonan markan verran.

– Tällaista pysyvyyttä ja näin pitkää uraa kuin minun, ei tule, jollei ole myös kaupallisesti menestyksekäs. Minä olen tehnyt hyvin harvoja elokuvia, jotka eivät olisi olleet myös kaupallisia menestyksiä.

– Näyttelemisen näkymätön riski on siinä, ettei tällä alalla ole mitään kertymää, bonussysteemiä. Riippumatta siitä mitä teit eilen tai toissapäivänä, se ei auta vähääkään siinä, mitä teet tänään. Mutta siitä minä juuri pidän, ettei vaara koskaan katoa.

– Vain harvat pääsevät siihen vaiheeseen, että voivat käyttää täyttä autonomiaa sen suhteen mitä tekevät. Filmitähden – jos nyt jotain sellaista on olemassa – uran kesto on keskimäärin kuusi vuotta. Minun on jatkunut 37 vuotta. Enpä usko, että kukaan muu on ollut mukana niin kauan ja tehnyt koko ajan töitä niin kuin minä.

– Mutta sitä en väitä, etteikö työn menestymättömyys loukkaisi. Poistun yleensä maasta kun uusi elokuvani tulee ensi-iltaan. Olen tunteiltani hyvin yksinkertainen, välitän siitä mitä ihmiset ajattelevat elokuvistani. Niin ei voi tuntea, silloin kun tekee filmiään, sillä silloin siitä ei tule mitään. Mutta kun se on valmis, toivon ihmisten pitävän siitä. Hoffan epäonnistuminen satutti.

 Nicholsonin puherytmi on terästäytynyt alkumetrien pehmeästä hyrinästä, mutta maailman ilmeikkäimmät kulmakarvat jatkavat itsenäistä elämää. Vaaran tunne on selkeä.

 Koska Nicholson antaa nyt pitkiä vastauksia ja tiedän nauhurin pyörivän luotettavasti pöydällä, lipsahdan harhailemaan.

 Millaistahan olisi viettää tämän miehen kanssa kokonainen ilta...yö...millainen voisi olla aamiainen. Pää painuu kenoon, mietityttää.

Yhtäkkiä Nicholsonin täpläsilmissä välähtää, kulmakarvat hyppäävät, ja se nuolaisee huuliaan. Se on lukenut ajatukseni! Totta kai se tuntee tuon ilmeen, on nähnyt sen tuhansia kertoa erilaisten naisten naamoilla. Sitä hymyilyttää, ja minua nolottaa samalla tavalla kuin jos alushame olisi pudonnut keskelle katua.

 Äkkiä kuriin: näyttelijä ryhtyy tai pyrkii toiseksi ihmiseksi. Kuvastaako se myös jonkinlaista tyytymättömyyttä itseensä?

– Minä tunnen joka päivä tyytyväisyyttä ja tyytymättömyyttä, enkä voi kiistää, etteikö tuo yleinen uskomus pätisi minuunkin. Olen onnellinen ja onneton, molempia jo lyhyen tänne kävelyn matkan aikana.

– Olen pärjännyt elämässäni hyvin, mutta tuntenut siltä suurimman osan elämästäni myös vähäistä tyytymättömyyttä. Sellaisia me kaikki olemme.

 Oletko koskaan muuten tuntenut halua ulvoa puistossa kuin susi?

– Tässä Hyde Parkissako, olisin varmaan typerä näky! Ei, ei, ymmärrän kyllä mitä tarkoitat. Olen minä huutanut ääneen tuskaani tuolla. Kun tuotin ensimmäistä elokuvaani, jouduin tekemään asioita, joihin en ollut valmistautunut ja jotka ottivat sisulleni. Hyppäsin autoon ja ajoin syvälle autiomaahan. Astuin autosta, ulvoin, huusin, riivin kaikki vaatteet päältäni.

– Ulvoin kunnes mieleni kirkastui.

 Ei siis mikään hukkareissu sekään.

Teksti Raila Kinnunen

Juttu on julkaistu Avun numerossa 35/1994.