Teksti Raila Kinnunen

Sen ohjaaja Nora Ephron on kuin itsevarmempi ja näsäviisampi versio Woody Allenista. Sen tähti, mainion hössö komedienne Meg Ryan taas on niin äitiä, niin ihanasti äitiä.

Erinäiset miljoonat amerikkalaiset ovat tänä kesänä astelleet elokuvateattereista silmät lempeästi harittaen, kumppanin kättä hamuillen ja vanhoja sametinpehmeitä Nat King Cole -hittejä hyräillen.

Muutaman askeleen jälkeen on miespuolinen harittelija ryhdistäytynyt nauraa kihertämään ja täräyttänyt pari osuvaa lainarepliikkiä äskeisestä leffasta, ikään kuin tilanteen suloista tahmeutta ohentamaan.

Nora Ephronin käsikirjoittama ja ohjaama Uneton Seattlessa, Sleepless in Seattle, on tämän megamenestysten elokuvakesän nokkela, hupaisa ja tietoisen vanhanaikainen yllättäjä.

Se pokkaa Hollywoodin kulta-ajan suuntaan, herroille Lubitsch-Wilder-Capra, sellaisille parivaljakoille kuin Katherine Hepburn-Spencer Tracey ja Jimmy Stewart-June Allyson.

Vertailukohdat, jotka se itse kakistelematta tarjoaa ja siten myös vaatimustaso, ovat todella korkeat, eikä leffa kaihda käyttämästä tässä korkeushypyssä – silloin kun omat lihakset pettävät – apuvälineinä vaikkapa sarkasmin, itseironian ja tietoisen imellytyksen puujalkoja.

Minusta se loikkaa 105 minuuttinsa yli niin, että ilmaa jää väliin kunnioitettava määrä.

"Leskimies on uusi seksisymboli"

Tom Hanks on Sam, eli nimimerkki Uneton Seattlessa, isä, arkkitehti ja leski, joka menetti rakastetun vaimonsa samalla kun kahdeksankesäinen Jonathan äitinsä.

Jonathan katselee isänsä surua ja yöllistä vaeltelua kunnes päättää eräänä yönä joulun tienoilla soittaa tohtoritädin keskustelulinjalle radioon ja kysyä faijalle neuvoa. Vastahakoinen isä patistetaan puhelimeen, ja yhtäkkiä radioaalloille valuu yhden miehen huumorintajun sävyttämä kaipuu ja tarina siitä suuresta menetetystä rakkaudesta.

Radio-ohjelman sattuu Baltimoressa kuulemaan Annie, Meg Ryan, mukavan sopuisa perhetyttö, joka on juuri mitä sopivimman – siis tylsän – miehen kanssa kihlautunut, jonka elämä on lupaavasti piskuisessa purkissaan.

Unettomasta Seattlessa tulee sovinnaiselle Annielle pakkomielle, ja loppuleffa onkin sitten näiden kahden toisilleen tarkoitetun tapaamisen hupaisaa valmistelua.

Tarina on yhtä yltiöromanttinen kuin vastustamattoman näppäräkin, mutta jollain kummalla tavalla se onnistuu joka kerta vetäytymään siirapin suosta nokkelan naurun puolelle juuri ennen kuin sokeritauti iskee.

Tämän harvinaislaatuisen tasapainottelun ymmärtämiseksi on syytä ensin tutustua leffan äitiin Nora Ephroniin, ennen kuin leffan tähti Meg Ryan saa suunvuoron.

Ephron on nykkiläinen älykkö, noin viisikymppinen juutalainen, joka on koko ikänsä tehnyt käsikirjoituksia ja kirjoittanut kirjoja kunnes ohjaa tässä nyt toista elokuvaansa.

Sydän karrella -elokuvan käsikirjoitus pohjaa Noran omaelämäkerralliseen kirjaan ja se kertoo Noran ja Carl Bernsteinin avioliiton kariutumisesta. Bernstein oli Bob Woodwardin ohella mies Watergate-paljastusten takana, se jota Dustin Hoffman Kaikki presidentin miehet -filmissä esittää.

Sittemmin Ephron on ottanut kolmanneksi aviomiehekseen kirjailija Nicholas Pileggin, WiseGuys-kirjan eli MafiaVeljien tekijän.

Kun Harry tapasi Sallyn -filmissä käsikirjoittaja Ephron on puhjennut kukkaan, satiirisen komedian hermoiluissa on muutamia universaalisia oivalluksia miehen ja naisen rooleista. Sally oli Meg Ryanin läpimurtorooli.

Samaa ajankohtaista, mutta silti ikuisista seikoista todistavaa observointikykyä Epron on käyttänyt myös saatellessaan Samia tapaamaan Annieta.

– Ajatus siitä, että tuolla jossain on ihminen, joka on  sinulle juuri se oikea, on sellainen, jota kaikki elättelevät joskus 16-kesäisenä, mutta sitten se hautautuu. Tämä leffa raaputtaa tuon haaveen päälle kertynyttä elämänkuonaa pois, selittää Nora kalsealla äänellään.

– Samalla tässä kysytään, että miksei rakkaus oikean elämän puolella ole sellaista kuin se oli vanhoissa leffoissa: TAIKAA!

– Vastaus on tietysti se, että vanhat leffat päättyvät siihen missä rakkauden totinen osuus alkaa... Minun teoriani on, että seksi tappoi romanttiset filmit. Silloin kun elokuvissa ei saanut näyttää seksiä, oli pakko näyttää romantiikkaa, ikävää kaipuuta intohimoa toiveita unelmia odotuksia, se ensimmäinen unohtumaton kosketus, se ensimmäinen heikottava suudelma.

– Mutta nyt kun seksistä on tullut entistä ongelmallisempaa ja vaarallisempaa, näyttää romanttisten filmien paluu alkaneen. Aivan äskettäin on tullut monta leffaa, jossa näemme korkeintaan yhden suudelman, eikä aina sitäkään. Vaikkapa Päiväni murmelina, luennoi Ephron.

– Eräs amerikkalainen kirjoitti juuri, että leskimiehistä on tullut uusi seksisymboli. Koska hän on yksinäinen mies, ei siksi että olisi neuroottinen, kyvytön rakastamaan, kammoaisi sitoutumista, vaan siksi että vaimo kuoli. Yksinäisessä 35-vuotiaassa miehessä on jotain pielessä, miksei hän pysty rakastamaan ketään? 35-vuotiaasta leskestä on syytä uskoa, että kaikki on kunnossa, hänellä oli vain epäonnea.

– Särkynytsydäminen mies, jota ei murtanut nainen vaan tragedia, on hyvin romanttinen hahmo. Tuttu vanhoista romaaneista, vaikka niissä surullisen hahmon miehen salaperäisyyden takana saattaakin olla hulluna ullakolla elävä vaimo...

Eihän ihminen juokse kuin leffassa! 

Uneton Seattlessa -filmissä eukot asettuvat nenäliina kädessään katsomaan videolta vanhaan Cary Grantin ja Deborah Kerrin filmiä Unohtumaton rakkaus. Tämä vanha nyyhkyjuttu toimii myös elokuvan roolihahmojen toimien pontimena.

– Sehän on ihan typerä ja nössö filmi, jota ei kukaan enää ota todesta, tuhahtaa Ephron ja tulee samalla aivan kuin vahingossa kertoneeksi, että Warren Beatty valmistelee siitä juuri uusintaversiota vaimonsa Annette Beningin kanssa.

– Ne vanhat filmit, joita itse todella rakastin, kertovat vahvasta naisesta ja vahvasta miehestä, jotka osuvat yksiin. Minä tulen aina tavallaan tekemään samaa leffaa uudelleen ja uudelleen, sitä jossa Harry tapaa Sallyn, se leffa oli puhdas kunnianosoitus näille vanhoille filmeille. Ne alkavat aina samalla tavalla: minä vihaan sinua, minä vihaan sinua, en suostu olemaan samassa huoneessa kanssasi! Mutta sitten äkäpussi kesytetään.

– Monissa nykykomedioissa on ainesta vaikka mihin, kuten esimerkiksi Ghostissa, mutta kaikki jätetään aina puolitiehen, henkilöt ohuiksi, yksityiskohtien määrä uskomattoman vähiin. Minusta komedian hauskuus löytyy yksityiskohdista, osuvista pikkuhavainnoista, ihmisen kokokuvista, assosiaatioista, määrittelee Ephron sujuvasti.

– Tässäkin me tarjoamme vitsiksi sekaan sellaisia juttuja, joita ihmiset tekevät vain elokuvissa, eivät koskaan oikeassa elämässä. Niin kuin se, miten pistämme Annien leffan lopussa juoksemaan pitkin loikin kohti kohtaloaan. Eihän kukaan aikuinen juokse kuin kunnon vuoksi, hikinauha päässä ja lenkkarit jalassa! Vain filmeissä ihmiset juoksevat hiukset hulmuten rakastettunsa luokse. Teimme sen ironiseksi vitsiksi ja osaamme arvostaa ihmistä, joka sen huomaa, kommentoi Ephron.

– Ei, en minä kohtaloon usko, mutta nautiskelen niistä pienistä sattumuksista, jotka johdattivat minut niiden miesten luo, joiden kanssa olen ollut naimisissa. Luulen jokaisen tuntevan samoin. Jopa ne, jotka ovat onnettomasti naimisissa, rakastavat tarinaa siitä miten he aikoinaan kohtasivat tulevan puolisonsa, sanoo Nora Ephron, kenties sarkastisesti.

 Entä tuo ohut viiva imelän ja hupaisan rajalla, miten sillä pystyy tasapainoilemaan?

– Sen määrittelemiseksi minulla on jonkinlainen vaisto, mittari, joka toimii kohtalaisen virheettömästi. Tomilla on aivan samanlainen. Hän ei koskaan halua tehdä mitään, missä ei olisi vähintään kahta kolmea asiaa ja sävyä. Muutamissa kohtauksissa tässä elokuvassa hän on enemmän kuin loistava. Parissa sekunnissa hän pystyy välittämään surua, sarkasmia, hellyyttä, raivoa, rakkautta, tuskaa.

Hanks-määritelmässään Ephron osuu kuin Litmasen sutiainen verkon nurkkaan: Hanks on kurissa ja silti rentona, itseironinen mussukka, muttei itsesäälinen nynny. Post-ahneuden ajan ihannemies.

Minä se vaan silitän kalsareita...

Meg Ryanilla on suora vaalea tukka, kippura nenä, suuret siniset silmät, iso leveä hymy, tarttuva pihisevänkupliva nauru ja varsamaiset eleet. Ei meikkiä, pehmeät suuret riippuvat sukupuolettomat vaatteet.

Edellisen päivän hän äksyili, haastatteluja peruttiin ja siirrettiin paikasta toiseen viime hetkellä. Juuri kun se-diivailee -jupina alkoi saada merkittävät mittasuhteet, alkoi Deauvillen filmifestivaaleilla kulkea huhu Megin saamasta tappouhkauksesta, joka oli pistänyt päiväjärjestyksen uusiksi.

Jos puheet ovat totta, on 31-vuotias stara, ensimmäistä kertaa 16-kuisesta Jack Henry -pojastaan erossa oleva äiti ja näyttelijä Dennis Quaidin vaimo, toipunut yllättävän nopeasti ja kunnioitettavasti.

Megin työtodistusten listalla on Harry tapasi Sallyn ohella sellaiset filmit Top Gun, Luvattu maa, Presidio ja Oliver Stonen The Doors, jossa hän näytteli Jim Morrisonin vaimoa.

Megin imago ja myös hänen ympärillään leijuva fiilis ovat naapurin tytön eikä filmin tähden, että siinä istuu luonteva hössö eikä Hollywoodista rantautunut diiva.

– Minusta muunlainen käytös kuin tämä olisi sairasta. Ei filmin tekeminen ole elämä. Se on työ, Jack Henry on elämä. Enkä minä edes asu Hollywoodissa kuin pakolliset ajat, meillä on farmi Montanassa, se on koti, alkaa Megin puheryöppy.

– Uskon muuten vilpittömästi seuraavaan juttuun, jonka joku minulle kertoi. Kun Cher ja Meryl Streep tekivät yhteistä filmiä (Silkwood, käsikirjoitus muuten Nora Ephronin...), meni Cher Merylin asuntovaunuun käymään. Meryl oli siellä silittämässä lastensa paitoja ja Cher riemastuu, että hei, sinä olet Meryl Streep, loistava näyttelijä, mitä sinä muksujesi pyykkiä silität, palkkaa siihen hommaan joku muu! Mihin Meryl vastaa yksikantaan, että ehkäpä minä siksi olen hyvä näyttelijä, että silitän lasteni paitoja!

– Näyttelijän tarkoitushan on kertoa todellisuudesta. Mutta miten siitä voi mitään tietää, ellei enää ole sen kanssa missään tekemisissä. Elämättömän elämän pohjalta on vaikea näytellä toisen ihmisen elämää.

"Olen saanut aikaiseksi jotain suurenmoista!"

Megin olo valkokankaalla näyttää viihtyisältä ja luonnolliselta.

– Aivan viime aikoina olen löytänyt jonkinlaisen uuden vapauden. Pari elokuvaa sitten huomasin yhtäkkiä, miten helppoa kaikki on. Kestää ikuisuuden ennen kuin kameran edessä oppii rentoutumaan. Mutta ajan kanssa sen oppii, ja enimmäkseen omien virheittensä kautta. Sisältä ja itsestä sen on tultava.

 Täytyykö olla itsensä kanssa sinut ennen kuin voi olla valkokankaalla iisisti?

– Täytyy, elämän täytyy olla uomissaan ennen kuin voi päästää irti ja mennä syvälle. Sen olen tajunnut vasta aivan viime kuukausina. Jos aikoo hypätä rohkeasti, täytyy olla ehjä ihminen, ytimeltään varma.

– Lapsen saaminen muutti siinä suhteessa paljon. Sitä ennen ajattelin, etten ole oikeastaan tehnyt mitään suurenmoista. Mutta Jackin synnyttä tiesin, että olen saanut aikaiseksi jotain todella ihanaa! Sinä todella teit sen, onnittelin itseäni!

– Poika on onnellinen, hymyilee, kikattelee, on terve, kunnioitettu, rakastettu. Se antaa minulle sellaisen perusonnen tunteen ja luottamuksen, jota en ole koskaan ennen tuntenut.

– Mikään muu ei tunnu puoliksikaan niin tärkeältä kuin poika. Ehkä se antaa rentoutta juuri sen kaiken muun suhteen.

– Poika on nyt 16 kuukautta, ja olen tehnyt kolme leffaa hänen syntymänsä jälkeen, Unettoman aikaan hän oli vain muutaman kuukauden. Totta kai poika on aina mukana. Paitsi täällä, ikinä en ole ollut hänestä näin pitkään erossa: kuusi päivää! Mutta huomenna pääsen kotiin, taputtaa Meg käsiään.

– Ei kai se ole paljoa, mutta lapsi muuttuu jo päivässä. Lähtöni jälkeen hänen tukkansa on leikattu – eka siili muuten – Dennis osti hänelle viidet uudet kengät... Minä olen siis jäänyt kamalan monesta merkittävästä asiasta paitsi, voihkii Meg.

– Totta kai hän kävelee, on kävellyt jo puoli vuotta, puhuu, osaa sytyttää ja sammuttaa lamput. On siis kertakaikkinen älypää, touhuaa mami.

Välit poikki äidin kanssa

Meg Ryania pidetään yleensä yksityiselämäänsä pihisti suojelevana tähtenä. Ehkäpä Jackiton viikko käy selityksestä edelliselle purskahdukselle.

Itse hän ei ole koskaan kertonut omasta lapsuudestaan mitään. Mutta isäpuoli, toimittaja Pat Jordan on kertonut, valikoidusti, lähinnä tukeakseen väitettään siitä, että Meg on jääkylmä, laskelmoiva ja pitkävihainen. Kun ei kertonut äidilleen häistään eikä raskaudestaan, eikä annan äidin tavata Jackia.

Opettaja-äiti nimittäin käveli ulos opettaja-isän ja neljän lapsensa elämästä kun Meg oli viidentoista. Koska hän oli kyllästynyt lähiörouvan elämään. Meg auttoi äitiä pakkaamisessa, saattoi tämän autolle, heittäytyi polvilleen ja itki hysteerisesti tätä jäämään. Äiti lähti, eikä Meg puhu tälle.

– En näe mitään syytä levitellä omia juttujani enkä millään usko, että kukaan todellisuudessa välittäisi siitä mitä minulla on sanottavanani. Minä menen ja teen työni, mutta yksityiselämäni on minun yksityiselämääni.

– En ole koskaan täyttänyt sopimuksessa sellaista pilkkuviivaa, jossa sanottaisiin, että tästä lähin elät lasitalossa. Yksityisyys on minulle hyvin hyvin tärkeää, ja vasta sitten kun siitä kavallettiin osa, tajusin sen perusmerkityksen. Ihmiselon keskeisimpiä asioita on jokaisen oma varoalue, se jonka sisäpuolelle saa tulla vain kutsumalla.

Eikä Meg sitten jaksa olla vilauttamatta visiittikorttia sen verran, että hän selittää miksi Jackista varmasti tulee onnellinen ihminen.

– Hän syntyi nauruun. Kymmenen ihmistä seisoi ja nauroi minun vatsani vierellä kun lääkäri huusi keisarinleikkauksessa, että luoja miten suuri ja komea poika, viisi kiloa, veikkaan! Ensimmäinen asia, jonka Jack tässä maailmassa kuuli, oli onnen nauru. Joo, viisi kiloa hän painoi!

Ennusmerkeillä on melkoinen osuutensa myös siinä, että Seattlen uneton löytää Baltimoren neuroottisen.