Puheenaiheet
Apu

Apu Kreikassa: Unelma elämästä

Apu Kreikassa: Unelma elämästä

Kumivene lipuu Kosin rantaan. Takana on aaltoinen merimatka Turkista salmen yli. Moni pakolaisista uskoo saapuneensa paratiisiin. Parempi elämä on kuitenkin vielä kaukana.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Timo Pyykkö
Mainos

Meri on aamukolmelta pelkkää mustaa, edes tähtitaivas ei sirottele mainingeille valopisteitä. Kosin vastarannalla kolmen kilometrin päässä oleva Turkin Bodrum välkkyy valoissaan. Sieltä tulee joka yö kumiveneitä täynnä pakolaisia, mutta mikä on turvallisin kohta ylittää salmi? Reitti ei ole Välimeren ylitykseen verrattavissa oleva vaarojen matka, mutta tuuli puskee korkeita vaahtopäitä myös täällä.

Kumiveneitä rantautuu pitkin Kosin pohjoisrannikkoa, majakkaniemen kärkeen, kaupungin keskustaan ja sen ulkopuolella levittyville turistirannoille. Kaikilta rannoilta löytyy kerran käytettyjä pelastusliivejä. 

Kun tähdet kalpenevat ja aamurusko lupaa lomalaisille hienoa uutta päivää, keikkuu Lambi Beachin aallokossa rantaa kohden täpötäyteen ahdettu kumivene, jonka perässä on pieni moottori.

Kun vene karahtaa hiekkaan, puiden varjosta ryntää kaksi miestä vetämään sitä rannalle. Toinen herra oli ollut aamu-uinnilla ennen veneen tuloa, toinen mies korjaa mukaansa veneen ja moottorin. Auttajia vai ihmissalakuljetuksella bisnestä tekeviä?

Paikka ahtaassa kumiveneessä ja pelastusliivi voivat maksaa Turkista Kosille pakenevalle 2 000 dollaria.  

Pakolaistulva on lisännyt ammattimaisten ja amatööri-ihmissalakuljettajien määrää. He voivat ansaita pakolaisten hädällä miljoonia. Pelkkä salmen ylitys Turkista Kosille maksaa 1 000–2 000 dollaria.

Veneestä rannalle nousevat miehet ovat lähteneet Pakistanista. He heittävät Yamaha-merkkiset pelastusliivinsä rannalle, liittävät kätensä yhteen ja rukoilevat. Ilmeet ovat helpottuneita, aivan kuin he olisivat päässeet paratiisiin, vaikka paratiisi on kaukana pakolaisten olosuhteista Kosilla.

Eurooppa on havahtunut pahimpaan pakolaisaaltoon toisen maailmansodan jälkeen, ja kriisi koettelee jokaista maata. Köyhyys tulee yhä lähemmäksi meitä.

Joku on kirjoittanut Kosin historialliseen muuriin tekstin No one is illegal, kukaan ei ole laiton.

Mutta Kosin rannalla onni on lyhyt.

Poliisiaseman katoksen alle on raahattu vene, jossa nukkuu kaksi lasta. Vanhemmat ovat jonottamassa asemalle.

Veneen rantautumisen jälkeen edessä on keskenjääneen luksushotellin rakennustyömaa rannan tuntumassa. Portinpielessä istuu Irakista paennut perhe: äiti, isä ja kaksi alle kymmenvuotiasta tyttöä. Tytöillä on vielä oranssit pelastusliivit yllään. Koko perhe on niin uuvuksissa, ettei jaksa puhua sanaakaan. Äiti on haudanvakava, matkan tässä vaiheessa kaikkensa antanut.

Samassa seurueessa meren yli on tullut kaksi pakistanilaista miestä. Toisella on pomminsirpaleen aiheuttama vamma jalassaan, ja hän linkuttaa kepin kanssa.

– Pakistanissa ilmapiiri on levoton ja vaarallinen. Lähdin siksi, hän sanoo.

Mukana on myös Afganistanista yksin lähtenyt, alle 20-vuotias nuorukainen. Hän jaksaa hymyillä, mutta puhuu vain kolme sanaa englantia, kuten moni tänne paenneista. Kosilla tapaamiemme pakolaisten kielitaidottomuus on iso ongelma lukuisten muiden joukossa.

– Perhe? Ei. Yksin, hän vastaa ja näyttää hiekkaisia jalkojaan.

Kengät ovat jääneet jonnekin pitkän matkan varrelle. Hänen matkansa Eurooppaan on vasta alussa.

Poliisiaseman edustalla alkaa nimenhuuto joka aamu kello yh­deksän. Jotkut pääsevät sisälle. 

Huvipurret ja turisteja kuljettavat veneet keikkuvat Kosin satama-altaassa. Aamun ensimmäiset turistit kävelevät ja pyöräilevät pitkin rantabulevardia.

Osa kääntää katseensa, osan ilmeet paljastavat, että he näkevät rannalle pystytetyt teltat ja paljaalla maalla heräilevät pakolaiset. Kävelykatua ja rantaa erottavaa rautakaidetta käytetään paikoitellen riukuna.

Jotkut ottavat teltoista ja aamuun heräävistä pakolaisista kännykkäkuvia.

Poliisiaseman eteen pystytetyn verkkoaidan takana on satamäärin ihmisiä: pakolaisia Syyriasta, Afganistanista, Iranista, Irakista, Pakistanista ja Bangladeshista. Lomalla vanhempiensa kanssa oleva pikkupoika pitelee nenästään kiinni.

Kuin ihmisjätettä – sellainen on nuoren poliisin asenne, kun hän komentaa asemalle jonottavia aidan taakse. Kello yhdeksän on alkamassa nimenhuuto, josta tulee mieleen karjan erottelu. Etusijalla ovat syyrialaiset perheet, sillä heillä on korkein mahdollinen pakolaisstatus.

– Mistäkö nämä ihmiset tulevat? En tiedä, eikä kiinnosta. Tiedän mihin he ovat matkalla – Skandinaviaan!

Pitkästä listasta löytyy niiden onnekkaiden nimi, jotka kutsutaan sisälle poliisitaloon. Heillä on toivoa päästä eteenpäin.

Eteenpäin Eurooppaan.

Setelinippu vaihtaa aseman porttikongissa omistajaa. Onko se lahjus poliisille? Paljon mahdollista, sillä Kreikan poliisi on korruptoitunut. Muutenkin sikäläisten resurssit selvitä pakolaistulvasta ovat täysin riittämättömät. Maalla on myös omat ratkaisemattomat talousongelmansa.

– Tilanne saarella on karannut käsistä. Tämä saattaa johtaa verenvuodatukseen, Kosin pormestari Georgios Kiritsis sanoo uutistoimisto ANA:n ja BBC:n mukaan.

Neljä aamulla merestä noussutta miestä ei ole vielä ehtinyt poliisiaseman edustan väentungokseen. Neljän lapsen isä, syyrialainen Ahmed, odotti matkaa kaksi vuorokautta Turkin Bodrumissa.

– Pakomatkani Syyriasta Turkkiin kesti useita päiviä. Vaimoni ja lapseni ovat jo Kosilla. Odotamme jatkolupaa Makedoniaan ja sieltä Serbian kautta Saksaan. Meillä ei ole elämisen mahdollisuuksia kotimaassa.

Pakistanilainen autonasentaja Muhammad Mansha, jonka vaimo ja viisi lasta nukkuvat vielä pahvialustoillaan, toivoo pääsevänsä pohjoisemmaksi Eurooppaan.

– Tulimme tänne Iranin ja Turkin kautta, mutta jo kuukausi on kulunut. 

Hän ei tiedä, milloin ja mihin pääsee jatkamaan.

Aamun sarastaessa  Kosille, mukana kaikki, mitä pitkältä pakomatkalta kohti Eu­rooppaa on jäljellä.

Monta kohtaloa, monta syytä jättää kotinsa, usein myös perheensä. Syyriasta paetaan viisi vuotta jatkunutta sisällissotaa ja presidentti Bashar al-Assadin hallituksen terroria, mutta myös terrorijärjestö Isisiä, joka värvää nuoria miehiä joukkoihinsa. 

Poliisiaseman edessä jonottava 19-vuotias syyrialainen Mohammed Al Ali tekee paljon puhuvan eleen, kun hän vetäisee kädellään kurkun poikki.

– Sota kotimaassani tuhoaa kansani. Presidentti Assad tapattaa kaikki oppositioon kuuluvat, siksi minä ja kolmekymmentäkuusi toveriani lähdimme pois kotikaupungistamme Kobanista. En olisi halunnut lähteä, mutta sota pakottaa lähtemään.

Nuorukainen toivoo saavansa Euroopasta töitä, jota voi lähettää rahaa perheelleen Syyriaan. 

Kaikki eivät ole sotaa paossa. Moni myöntää hakevansa parempaa elämää ja toimeentuloa. Varsinkin pakistanilaisia jututtaessa yleisin vastaus on, että he odottavat taloudellisesti turvattua tulevaisuutta. Elintaso-surffareiksi näitä köyhiä ihmisiä ei voi kutsua. Ihmiset ovat aina lähteneet liikkeelle paremman elintason toivossa, suomalaisetkin Yhdysvaltoihin ja Ruotsiin. 

Mistä sitten rahat 1 000–2 000 dollaria maksavaan Kosin ja Bodrumin salmen ylitykseen? Entä salakuljettajille sitä ennen maksetut summat? Säästämällä pitkään, kuuluu vastaus. Hyvin toimeentulevia ei Kosilla näkynyt.

Pakolaisten tietämys Euroopan maiden työllisyystilanteesta on olematon. Rantojen telttoihin ei ole kantautunut uutisia Makedonian kahakoista eikä tietoa siitä, että Unkari rakentaa piikkilanka-aitaa rajalleen. Ei myöskään tietoa Itävallassa rekasta tehdystä syyrialaisten pakolaisten ruumislöydöstä. 

Eurooppa on saapuville vielä kangastus, joka muuttuu pitkäksi painajaiseksi Kosin rannoilla.

Rantabulevardilla kävelevät turistit eivät voi välttyä pakolaiskriisiltä. Osa kääntää katseensa, osa 

ottaa kännykkäkuvia.Joidenkin ilme kuvastaa inhoa, aivan kuin he näkisivät ihmis­jätettä.

Auringon paahtamien niittyjen keskellä pari kilometriä kaupungin keskustasta on Captain Elias -hotelli. Se jäi tyhjäksi vuonna 1997.  

Nyt Captain Elias on ahdettu täyteen pakolaisia. Se ei ole turvapaikkakeskus, vaikka Kosin viranomaiset sijoittivat sinne tänä kesänä alkujaan kaksisataa saarelle rantautunutta. Ratkaisun piti olla väliaikainen. Nyt hylätyssä hotellissa odottaa asiansa jatkokäsittelyä satoja pakistanilaisia, irakilaisia ja afganistanilaisia.

Toivottomuus on ainoa sana, jolla Captain Eliaksen tunnelmaa voi kuvata. Nuotiot käryävät rakennuksen ulkopuolella, ja osa pakolaisista majailee pihalle kyhätyissä suojissa. Pensasaita on peittynyt pyykkeihin, ulkoportilla parturoidaan nuorta pakistanilaismiestä. Tyhjässä uima-altaassa tehdään nuotiolla ruokaa.

Rakennuksen sisällä on vieri vieressä rikkinäisiä joustinpatjoja, sotkua ja sen keskellä miehiä, jotka ovat majailleet Captain Eliaksessa jo viikkoja. Tunnelma on aamupäivällä alistunut.

19-vuotias Bilal Ashqaf lähti Pakistanista paremman tulevaisuuden toivossa. Nyt tulevaisuutta ei ole.

– Maksoin kaksi tuhatta dollaria matkastani Turkin kautta tänne. Nyt taskussani on muutama euro. Jonotan joka päivä poliisitalon ulkopuolella kaksitoista tuntia, ja minulle luvataan, että asiani selvitetään huomenna. Huomista ei ole tullut. Voitko auttaa? Bilal kysyy.

Captain Eliaksessa ei ole sähköä. Vesijohto toimii talon ulkopuolella, missä käydään pesulla. Vatsataudit ovat jo alkaneet levitä. Jätehuolto ei toimi, ja paikalle tuodut bajamajat ovat täynnä.

– Vettä ei saisi juoda, mutta jotkut ovat juoneet. Lääkäri on käynyt täällä muutaman kerran, Bilal sanoo.

Rakennuksen toinen kerros on perheiden kansoittama. Sieltä kuuluu kovaäänistä laulua ja rummutusta. Koolla on afganistanilainen suku, sisar ja veli perheineen. Toivottomuuden keskellä yritetään keksiä iloa, joka syntyy musiikista.

Lähellä Kosin suurta nähtävyyttä, Hippokrateen puuta on yksi pakolaisleireistä. Kadut täyttyvät epätoivoisista ihmisistä, jotka nukkuvat teltoissa, makuupusseissa tai paljaalla maalla.

28-vuotias perheenäiti Massameh pahoittelee, ettei voi tarjota teetä eikä kahvia. Hänen lapsensa, 10-vuotias tytär Sarina ja 8-vuotias poika Yasin, piirtävät liiduilla huoneen seinään ja ovat niin huolettomia kuin lapset ovat. Olosuhteista huolimatta, onhan koko perhe koossa ja päässyt pakoon Afganistanista, jossa naisten asema on surkea. Massameh miettii erityisesti tyttärensä koulutusta.

– Lapseni ovat lahjakkaita koululaisia, molemmat luokkansa parhaita. Nyt olen huolissani heistä. Yasinilla on ollut jo pitkään ripuli ja flunssaa, ja yöt ovat kylmiä ilman peittoja. En tiedä, milloin pääsemme täältä eteenpäin, Massameh sanoo.

Massameh sanoo, että jos tapaamme Suomessa, hänen kotinsa on siistimpi, ja hän voi tarjota teetä.

Afgaanisuku musisoi Captain Elias -hotellin toisessa kerroksessa. Hotelli ei ole turvapaikkakeskus, vaan karmeassa kunnossa oleva pakolaisleiri.

Vanha herra Stefanos on ollut hotelliyrittäjä Kosilla vuodesta 1979. Sitä ennen hän työskenteli maailman merillä, viimeiset vuotensa kapteenina. Stefanos sanoo, että Kos eli parasta matkailuaikaa 1980-luvulla.

– Mitään ei ollut vielä liikaa, nyt kaikkea on. Pakolaisongelma on muuttanut tilannetta dramaattisesti, ja olen huolestunut kotimaani poliittisesta tilanteesta.

Stefanosta ei arveluta hotellin ovien aukiolo yötä päivää, sillä pakolaistilanne Kosilla ei ole vielä yltynyt mellakoiksi.

22-vuotias Harula Kassioti myy turistirihkamaa Kosin rantakadulla. Englantilaisen äidin ja kreikkalaisen isä jälkeläinen on tuohduksissaan pakolaisista, joita hän ei halua saarelle. Hän syyttää mediaa.

– Ihmiset pelästyvät nähdessään television ja lehtien kuvia Kosilta. Hotellit ovat jääneet tänä kesänä osittain tyhjiksi sen takia, hän sanoo.

Neljän suomalaisturistin ryhmä suhtautuu tilanteeseen toisesta näkökulmasta.

– Oppaamme on kertonut asiantuntevasti, mitä täällä tapahtuu, ja hän mainitsi paikallisten yrittäjien jakaneen pakolaisille leipää. On järkyttävää nähdä rannoilla majailevia pakolaisia ja toisaalta luksushotelleissa drinkkejään siemailevia turisteja. Ristiriita on räikeä.

Poliisiaseman takana on vanha plataani, ja sen alla tunnelmallinen Cafe Neratzia. Asiakkaita on vain kaksi, Italian Bolognasta kotoisin oleva sosiologi Marcello ja hänen 14-vuotias poikansa Miliano.

– Mitä poliisiasemalla tapahtuu? Marcello kysyy.

Juuri nyt Punainen Risti menee jakamaan sinne avustuspaketteja. 

Rantatuoleja turisteille kauppaava nuori kreikkalaisnainen kiroaa pakolaiset. Hän sanoo, ettei kukaan halua enää ottaa aurinkoa Peter’s Beachilla.  Uupunut meren ylittäjä löysi sieltä nukkumapaikan.

Mustafa istui vieressäni paluulennollani Ateenasta Helsinkiin. Ympärilleen pälyilevä mies ei löytänyt paikkaansa numero 26 D, ennen kuin näytin sen hänelle. Hän tarkkaili, miten laitoin turvavyön kiinni.

Huomasin omat ennakkoluuloni, vaikka olin jututtanut pakolaisia koko viikon. Miehen käytös hermostutti. Sitten näin, kun hän otti taskustaan nuhjaantuneen lapun. Siinä luki englanniksi, että hän hakee turvapaikkaa Suomesta.

Kysyin, kuka ja mistä hän on. Hän ei osannut englantia, vaan sanoi ainoastaan: – Mustafa, Iran.

Helsinki-Vantaalla Mustafa katosi miesten vessaan.

Hän on yksi niistä 15 000 turvapaikanhakijasta, joiden arvioidaan vielä tänä vuonna saapuvan Suomeen.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö sanoi viime viikolla, että sivistyskansan inhimillisyys ja kunnia vaativat, että näitä ihmisiä autetaan. Hän totesi myös, että Lähi-Idän ja Afrikan epävakautta ei voida hoitaa siirtämällä yhä suurempaa osaa väestöstä Eurooppaan. 

Passittoman Schengen-alueen rajat vuotavat, ja maailma on muuttumassa, halusimme sitä tai ei. ●

Teksti Liisa Talvitie, kuvat Timo Pyykkö

Julkaistu: 1.9.2015