Meri on aamukolmelta pelkkää mustaa, ei edes tähtitaivas sirottele mainingeille valopisteitä. Kosin vastarannalla Turkin Bodrum välkkyy valoissaan kuin juhlia viettävä kaupunki. Sieltä tullaan taas, mutta mikä on paras ranta ylittää kolmisen kilometrin levyinen salmi?

Toissayönä se ei ollut Kosin majakkaniemen kärki, vaikka odotimme siellä tulijoita kolmesta kuuteen. Läjät pelastusliivejä paljastivat, että ranta on ollut monelle pakolaiselle Euroopan ensimmäinen ranta.

Viime yönä ei rantauduttu myöskään keskustan uimarannoille, mutta pakolaisia täynnä olevan Captain Elias -hotellin lähistöllä olevalla Lambi Beachin merenselällä näkyy liikettä ennen kello kuutta, päitä veneessä.

Kun tähdet kalpenevat, ja aamurusko lupaa kaikille lomalaisille hienoa uutta päivää, keikkuu mainingeilla rantaa kohden täpötäyteen ahdettu perämoottorillinen kumivene. Kun vene karahtaa rantaan, puiden katveesta ryntää kaksi miestä vetämään venettä rannalle. Auttajia vai ihmissalakuljettajia, sitä on vaikeaa arvioida. Videolla näkyvä lihavampi herra oli kylläkin aamu-uinnilla ennen veneen tuloa, mutta toinen mies korjaa mukaansa veneen ja moottorin.

Pakistanista paenneet miehet heittävät Yamaha-merkkiset pelastusliivinsä rannalle (silmiinpistävää, että lähes kaikki hylätyt liivit ovat sen merkkisiä), liittävät kätensä yhteen ja rukoilevat. Ilmeet ovat niin helpottuneita kuin he olisivat päässeet paratiisiin, vaikka paratiisi on kaukana pakolaisten olosuhteista Kosilla, Kreikan mannermaalla, Makedoniassa, Serbiassa.. Heitä ei haluta moneenkaan maahan, vaikka joku on maalannut hyvän muistutuksen Kosin historialliseen kaupunginmuuriin: No one is illegal, kukaan ei ole laiton.

Vähän matkan päässä rannasta on keskenjäänyt luksushotellin rakennus. Aamulla kello kuusi portinpielestä löytyy Iranista paennut perhe, äiti, isä ja kaksi alle kymmenvuotiasta tyttöä pelastusliivit vielä yllään. He ovat niin uuvuksissa, ettei halua tai jaksa puhua mitään. Äiti on haudanvakava, matkan tässä vaiheessa kaikkensa antanut.

Samassa seurueessa on matkannut kaksi pakistanilaista miestä. Toisella on pommin sirpaleen aiheuttama vamma jalassaan, hän linkuttaa kepin varassa.

Mukana on myös yksin Afganistanista paennut nuorukainen, hieman nuorempi kuin 22-vuotias poikani. Afgaani kertoo nimekseen Mahdi. Hän jaksaa hymyillä, mutta puhuu vain kolme sanaa englantia kuten moni tänne paenneista. Kielitaidottomuus on iso ongelma kaikkien muiden isojen ongelmien joukossa.

 - Perhe? Ei. Yksin, Mahdi sanoo ja näyttää hiekkaisia jalkojaan. Kengät ovat jääneet jonnekin matkan varrelle.

Tänään ajattelen häntä, poikani ikäistä, ja pelastusliiveissä kyyhöttäviä iranilaistyttöjä sekä rannalla kiitosrukouksen jumalalleen lähettänyttä miestä. Toivon, että he eivät joudu Captain Eliaksen leirille viikkokausiksi, mutta pelkään pahinta.

Heidän matkansa on vasta alkutekijöissään.

Teksti Liisa Talvitie, kuvat ja video Timo Pyykkö