Apu

Apu ja mennyt maailma – tällaista oli lehdenteko: "Jos perille piti ehtiä pian, vuokrattiin lentokone"

Apu ja mennyt maailma – tällaista oli lehdenteko: "Jos perille piti ehtiä pian, vuokrattiin lentokone"
Raila Kinnunen kirjoittaa Avun Nostalgia-numeron kolumnissaan siitä, millaista lehdenteko oli ennen.
Julkaistu: 6.1.2020

Ennen maailma oli suuri, nyt rusinan kokoinen: kaikki on koko ajan tässä, klikkaa vaikka! Tämä on yritys vilauttaa, millaista lehden teko oli ennen.

Maailma oli suuri, ja Apu halusi kuroa sitä pienemmäksi, näyttää ja selittää ymmärrettävämmäksi. Portit ja piikki olivat auki, sillä myös Apu-lehti oli suuri. Levikki oli 350 000, lukijamäärä 1,5 miljoonaa – kaikki oli mahdollista. Pennosia ei laskettu eikä juuri työtuntejakaan.

Kotimaassa Avun asema oli ja on vankka journalismin tason, luotettavuuden, ihmislähtöisyyden, koon ja nykyään jo iänkin takia: Apu täyttää kohta 87 vuotta.

Mennyt maailma oli monessa mielessä viaton. Julkkiksia, elokuvan ja television staroja, rokkareita, kulttuuriväkeä, urheilijoita, poliitikkoja ei varjellut viestintäryhmien armeija, eikä julkisuutta ajoitettu pelkästään markkinointimielellä: ”Multa tulee levy.” Siitä, että mediat saavat haastattelun parhaan hyödyn tuottavan kohderyhmä-ajattelun mukaisesti, on seurauksena turruttava julkisuuden kertalaaki: tähti joka toistaa itseään ja lukija, joka kyllästyy.

Vakuuttavalla persoonallisella kirjeellä – tyylikäs logo korkeatasoisessa kirjepaperissa ja -kuoressa, kauneimmat suomalaiset postimerkit – saattoi saada pääministerin, prinsessan tai menestyskirjailijan haastattelun. Hirvittävästi aikaa meni myös kirjeisiin, joihin kukaan ei vastannut.

Henkilökohtaisia kohtaamisia

Kansainvälisen filmiteollisuuden kannalta Suomi oli marginaalinen markkina-alue, mutta mielenkiintoinen ja vähän eksoottinenkin: usein elokuvia tuotiin tänne Euroopan ensi-iltaan testimielessä. Suomi ja Apu saivat usein yksinhaastatteluja, jotka vuosien mittaan ovat kurjistuneet round table -ryhmäurkinnoiksi tai sekaviksi pressikonferensseiksi.

Oheinen kuva on Lontoosta 1976, kun Robert Redford, älykkö liberaali, kullankarvaisen komea, kertoi hienosta poliittisesta Watergate-leffastaan Kaikki presidentin miehet. Olin ollut Avun toimittaja kahden vuoden ajan. Hotellisviitin sohvalla meillä käynnistyi kiihkeä kina amerikkalaisista presidenteistä: ”Demokratiassa maa saa sellaisen presidentin kuin ansaitsee.” Tunnelma oli niin intoutunut, että Redford komensi pr-tyyppinsä perumaan päivältä muut haastattelut. Pari tuntia lensi siivillä.

Vuonna 1994 ohjaaja Redford antautui pressille Pariisissa Quiz Show -filminsä kunniaksi. Astelin Crillonin sviittiin kymmenisen kollegan joukossa. Redford katsoi minua ja muisti: ”Me olemme tavanneet ennenkin.” Niin olimmekin, 20 vuotta ja Redfordin kannalta 10 000 haastattelua sitten. Hän muisti yhä vimmaisen keskustelumme. Hymyilytti puolin ja toisin. Niitä aikoja.

Ajatuksena oli suuren maailman aikaan ottaa lukijaa kädestä kiinni, saatella tilanteeseen, yrittää välittää miten ja mitä toinen puhuu, miten käyttäytyy, miltä näyttää. Nykyäänhän jokainen pääsee katsomaan ja kuuntelemaan samoja ihmisiä nenäkarvan etäisyydeltä milloin ja missä vain. Maailma on klikkauksen päässä.

Aika ennen nettiä ja somea

Tuon ajan eläneenäkin tuntee itsensä satuilijaksi yrittäessään kertoa, miten asiat 70- ja 80-luvuilla olivat. Tärkeimmät työvälineet olivat kynä, paperi, kasettinauhuri, kirjoituskone ja lankapuhelin. Myös toimituksen tunkutäydet kirjahyllyt, tieto- ja hakukirjat, kartastot, toimitukseen tilatut kymmenet kansainväliset ja kotimaiset lehdet, arkistomapit ja kirjastot – jos aikataulu salli perinpohjaisen valmistautumisen.

Tärkein hakemisto oli oma yleissivistys ja verkosto: saattoi kilauttaa asiantuntijalle tai kaverille. Ei ollut mitään sähköistä verkostoa. Monista maista ei voinut soittaa suoria puheluja Suomeen, piti kopeloida käsipelillä operaattorin kautta.

Kun maailmalla tapahtui, kysyttiin: kuka lähtee? Oli tärkeää olla raportoimassa luonnonmullistuksista, sodista, vallankaappauksista, kruunajaisista, häistä, hautajaisista, olympialaisista, filmifestivaaleista, laulukisoista ja maailman tähdistä suomalaisin silmin, sanoin ja kuvin. Jos vain mahdollista, matkaan lähti toimittajan ja kuvaajan parivaljakko. Toimituksen koko oli nelinkertainen nykyiseen verrattuna.

Jos oli kiire, napattiin lentokonekyyti

Jos aihetta pidettiin riittävän merkittävänä tai perille piti ehtiä pian, vuokrattiin lentokone tai helikopteri. Aiemmin historiassa  A-lehdillä oli myös oma pienkone. Tähän oli tietyn uhon ohella myös järkevä arkisyy: materiaalit piti saada nopeasti kotiin.

Pienkoneilla suihkittiin jutun tekoon yleensä katastrofin iskettyä. Kohdalleni sattui vain yksi suunniteltu pikakiidätys kotiin: prinssi Charlesin ja lady Dianan häistä Lontoosta kesällä 1981. Ekstranumero piti saada painoon heti. Oman kuvaajan rullat ja kuvatoimistoista kiireellä haalitut diat, kaksi toimittajaa ja kuvaaja sullottiin pikkujettiin ja lennätettiin äkkiä kotiin.

Uutisjutun materiaalin saaminen maailmalta Suomeen yleisesti vaati järjestelyjä ja onnea. Onni saattoi tarkoittaa pelkästään sitä, että tiettyyn maailmankolkkaan oli Finnairin suora lento. Kuvituksen, siis filmirullat, sai kenties Finnairin kuriiripostiin, tutun lentoemännän kassiin tai sitten lentokentälle kurvanneen kuvaajan piti etsiä luotettavan näköinen matkustaja ja pyytää tätä ottamaan rullat matkaansa. Helsingin kentällä A-lehtien autonkuljettaja jännitti puhelimessa kerrottuun kuvaukseen sopivan matkailijan saapumista.

Teksti täytyi saatella Herttoniemen toimitukseen telexillä. Keksintö nimeltä telefax toi valtavan muutoksen. Telex oli kaukokirjoitin, jolle joku naputteli tekstin, faxissa puolestaan liuskat jo kopioitiin.

Tekniikka alkoi kehittyä

Oma hämmästyttävin telex-muistoni vie Brasiliaan, vuoden 1983 F1-kauden ensimmäiseen kisaan, jossa seurasin maailmanmestari Keke Rosbergia. Kekellä ja Avulla oli yhteistyösopimus. Kirjoitin jutun lehdistökeskuksessa kirjoituskoneella suomeksi, aikaeron takia minuuttipelillä. Onneksi löytyi ö- ja ä-kone. Jonotin liuskat kädessä telex-kirjoittajien luo. Nuori nainen kysyi: millä kielellä laitetaan? Hän ei edes huokaissut vastauksen kuultuaan vaan naputteli parissa minuutissa monen liuskan tekstin ilman yhtäkään virhettä. Kaikki vokaalikasaumat ja tuttujen nimien oudot päätteet olivat täysin oikein. Herttoniemessä telexin räksytystä kytännyt toimituspäällikkö vahvisti lankapuhelimessa, että perillä on, kaikki ok.

Melbournessa vuonna 2001 yritin lähettää juttua Kimi Räikkösen F1-uran komeasta aloituksesta Suomeen läppäriin liitetyllä kännykällä. Ei tahtonut millään onnistua: ”Verkko ylikuormitettu.” Olo oli paljon avuttomampi kuin aikoinaan Brasiliassa.

Maailma pieneni

Brittitelevisiosarjojen – kuten Kahden kerroksen väkeä, Mennyt maailma, Minä, Claudius – näyttelijöitä kävin haastattelemassa useimmiten kuvausstudioilla. Granada-television kartanostudiossa haastattelin arvokasta, vanhempaa näyttelijätärtä. Lopuksi hän sanoi minun olevan ensimmäinen skandinaavi, jonka hän on koskaan tavannut. ”Ja juuri sellainen, kuin oletin.” Mikä taakka: ei olla ainoastaan mediansa, ammattikuntansa, sukupuolensa ja kansallisuutensa edustaja, vaan koko Skandinavian!

Niin suuri maailma oli. Nyt niin pieni, että miljardit ihmiset ovat kaikkialla ja kaiken aikaa yhteyksissä kaikkeen. Tiedolla tai tiedoksi itseään väittävällä ei ole suodattamia ja tulkkeja. Siinä on Avulle paikka.

Kirjoittaja oli Avun toimittaja 1974–2014. Hän jatkaa yhä lehden avustajana.

Kommentoi »