Apu

Antti Tuuri Kirjailija. 67 vuotta, Helsinki.

Antti Tuuri Kirjailija. 67 vuotta, Helsinki.

”Minen pelkää oikeastaan mitään.”
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Kirjailijan uraa aloin ajatella ammattina vasta, kun olin julkaissut jo aika monta kirjaa. Jäin vapaaksi kirjailijaksi vuonna 1983. Opiskelin insinööriksi Teknillisessä korkeakoulussa. Oli selvää, että valmistun, menen töihin ja kirjoitan siinä ohella. Mutta sitten alkoi tuntua, että yksi työ riittää – ja on se riittänyt.

Pohjalaisuudesta olen oppinut oikeastaan ihan kaiken. Se on perusasenne. Asumme Helsingissä, mutta meillä on talo myös Vaasan lähellä Korsnäsissä. Keskellä kylää, sillä en ole mikään huvilaihminen.

Hankalin paikka urallani ovat olleet muutamat ikävät arvostelut. Ne toki kuuluvat ammattiin, mutta tympeimmät olivat Max Jacobsonin haukut kirjasta Neljännen valtakunnan vieraana. Pidin loukkaavana, että hän nauttii johtokunnan jäsenen palkkaa Otavalta ja teilaa sitä, joka yhtiöön rahaa tuo. En tietenkään tarkoita, että siksi olisi pitänyt kehua – mutta olisi pitänyt jäävätä itsensä arvostelemasta.

Parasta ovat kiittävät lukijapalautteet: se, kun näkee, että on oikeasti tavoittanut jonkun ihmisen. Ja tuntui mukavalta saada Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto ja Finlandia, vaikkei kirjallisuutta voikaan mitata kuin pituushyppyä.

Kotimainen nykykirjallisuus ei luullakseni ole sen kummempaa kuin ennenkään. Tosin loputon dekkarien tulva tympii. En jaksa innostua miettimään, kuka on kenetkin tappanut ja kuinka verisesti. Mutta joka vuosi ilmestyy myös kirjoja, joista voi olla vilpittömän iloinen.

Toivoisin kustantajien panostavan enemmän laatuun kuin viihteeseen. Mainontaa ja markkinointia voisi suunnata myös runouteen, novellistiikkaan ja korkeakirjallisuuteen. Aika kyllä näyttää, mikä jää elämään; joskus 30 vuoden päästä näkee, oliko kirjasta mihinkään. Tämän syksyn kohu on hyvin äkkiä entinen kohu.

Lapsiltani olen oppinut iloa. Vaikka kai sitä kuvittelee toisinpäin, että he oppisivat minulta.

OMAT VANHEMPANI olivat sodanjälkeistä sukupolvea, jonka asenteet olivat aika perinteiset. Eli isältä olen oppinut kovuutta, äidiltä hyvyyttä.

En pelkää oikeastaan mitään. Joo, minen pelkää mitään.

Ärsyynnyn eniten epäluotettavuudesta. Siitä, että ihminen valehtelee, yrittää huijata tai on muuten olematon. Eli toimii toisella tavoin kuin on sovittu.

Haluaisin oppia pelaamaan paremmin tennistä... Ja olemaan suuttumatta niin helposti. Sellaista koleerisen ihmisen äkkipikaisuutta olen yrittänyt karsia.

SODASTA olen kirjoittanut, koska ihmisten käyttäytyminen äärioloissa kiinnostaa. Sota on vain yksi sellainen tapaus. Muuten ajattelen siitä kuten jokainen täysijärkinen, että kauhea paikka, jonne kenenkään ei koskaan pitäisi joutua. Mutta näyttää vain moni vielä joutuvan.

Kuoleman jälkeen mennään henkiseen maailmaan. Luonnontieteellisen koulutuksen saaneelle ihmiselle Jumala ei ole uskon asia, vaan ihan looginen juttu. Ei näin isoa systeemiä ole voinut syntyä sattumalta, vaikka niin yritetään väittää.

teksti Susanna Luikku

kuva Timo Pyykkö

Julkaistu: 5.10.2012