Kolumni | Antakaa Samae Koskiselle aikaa, vaatii Laura Friman.
Me kaikki tunnemme tyypin: kiva naama, kelvolliset vitsit, kiltti ja mukava. Ei sinänsä mitään vikaa, mutta ei vain sytytä. Ihan kuin jotain puuttuisi.
Osan näistä tyypeistä ohitamme armotta kädenlämpöisyytensä vuoksi. Osan kohdalla yritämme vimmaisesti kumota ensivaikutelmamme: Pitää antaa aikaa! Sinnitellä! Mistä sitä tietää! Hysteerisyytemme ytimessä sykkii tosin kammottava epävarmuus: emme oikeasti ole ollenkaan varmoja, voiko armollinen lähestymistapa poikia mitään. Tunnekuohunarkkareiksi kouluttava kulttuurimme ei nimittäin rankkaa ihankivuutta kovinkaan korkealle. Salaa uskomme, että arvokas suhde voi alkaa vain yhdellä tavalla, pökerryttävänä hurrikaanina.
Maailma on kuitenkin täynnä tyyppejä ja asioita, jotka puhkeavat kukkaan verkkaisesti ja vaivihkaa. Niiden varalta kannattaa pitää silmänsä auki: esimerkiksi Samae Koskisen musiikilla ei muuten olisi tässä maailmassa mitään mahdollisuuksia.
Kyse ei ole edes pelkästään siitä, että Samae Koskisen tavattoman herttainen kitarapop ei ole sekunnissa ällikällä lyövää, vaan vähitellen sävynsä paljastavaa. Hänen urakehitystään ei voi paketoida kovin säkenöivästi: mehän tunsimme hänet jo vuosia indiekentän takuukiinnostavana konkarina, ja nyt hänen kappaleensa soivatkin rekkakuskeille ja kynsiteknikoille suunnatuilla radiokanavilla – ihan tuosta noin vaan. Voinko hyväksyä tämän? Mitä tässä oikein tapahtui?
Kolmekymppisyys ja aikuistuminen tapahtuivat, vaikka sellaista ei ole soveliasta sanoa ääneen. Suomalaisen musiikkiteollisuuden puitteissa nämä virstanpylväät tarkoittavat, että kekseliäs, mutta auttamattoman pieneen piiriin vetoava indiebändi kannattaa korvata soolouralla, omalla nimellä ja omalla naamalla, vaikka yhtye yhä koostuisi niistä samoista, tutuista soittokavereista. Sister Flo tai Ultramariini eivät nimittäin ole yhdenkään liiketalousopiskelijan tai katsastusmiehen lempibändejä, mutta Samae Koskinen ja Matti Johannes Koivu saattavat jo olla. Teoria kuulostaa ääneen muotoiltuna julmalta. Häijyimmillään se tuntuu sisältävän syytöksen laskelmoivuudesta ja artistin todellisten ambitioiden kuoppaamisesta. Tämä ei kuitenkaan ole totta: Samae Koskisen soolomateriaali on läpeensä vilpitöntä ja tekstuuriltaan ihastuttavan kevyttä juuri siksi, että artistin vapautuneisuus kaikuu sen jokaisessa säkeessä. Jos Koskisen tuore rooli koko kansan popparina tuntuu musiikkimakunsa eklektisyyttä vaalineesta hämmentävältä ja haastavalta, hänelle itselleen se näyttää tuntuvan vain mitä luontevimmalta: juuri tänne minä olinkin matkalla!
Luonteva, vaivatta hengittävä ja vastustamattoman hyväntuulinen on myös Koskisen tuore soololevy Henkilökohtainen ennätys. Kuusamon aurinko porottaa, laivaan noustessa unohdetaan älypuhelimet ja panostetaan yhdessäoloon, kaupungin kauneimmalla tytöllä on päällään keltaista. Kappaleet ovat komeampia ja kookkaampia kuin koskaan aiemmin. Mutta ei siitä pääse mihinkään: hetkittäin Koskisen musiikin kuunteleminen käy zen-harjoituksesta. Siihen tekisi mieli tarttua ja ravistella vähän liian ärhäkästi kuin äskettäin valaistunutta herätysliikkeen jäsentä: Älä jumalauta ole noin tyyni! Sekoile vähän! Kaikki ei ole noin hyvin! Kamoon! (Tehkää siis hyvin, älkääkä kysykö mielipidettäni hänen taannoisesta, monella onnellisella piknik-viltillä lallatellusta Hyvä päivä -hitistä.)
Ironista kyllä, Holtiton-kappaleella Koskinen pohtii itse holtittoman käytöksen tärkeyttä. Tämä on oppitunti kärsimättömälle kuulijalle: Samaen irrottelu vain on hänen omissa raameissaan tapahtuvaa – kooltaan ja volyymiltaan maltillista, väkevää hissuttelua, joka vaatii kuulon terävöittämistä. (Eikä ihan särmätön tyyppi muuten koskaan julkaisisi sinkkua nimeltä Läski mulkku.) Itse asiassa Koskisen lempeys on niin systemaattista ja kaiken läpäisevää, että se on itsessään voimallinen viesti. Mutta henkilökohtainen ennätys? Uskon, että tämän miehen kohdalla se on vielä edessä. ■
