Apu

Anssi Kela:" Olen aito kasarilapsi"



Anssi Kela:" Olen aito kasarilapsi"

Anssi Kela oppi sävelten taian nuorena kuolleelta isältään. Omissa lauluissaan hän yhdistelee kantrin tarinoita, googletusta ja valistunutta kopiointia.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Toni Härkönen

Muusikko Anssi Kela nousee raitiovaunuun. Äkkiä hänen kuulokynnyksensä ylittää kahden tytön keskustelu. Toinen sanoo toiselle, kuinka ärsyttävää musiikki on. Ei siis mikään tietty artisti tai tyyli, vaan musiikki. ”Ei oo vaan mun juttu”, tiivistää tyttö.

Kela ei voi ymmärtää kuulemaansa. Hänen on pakko vilkaista, millainen ihminen ei tykkää musiikista lainkaan. Pian Kelalle selviää, että vaaleatukkainen ja aika lyhyt.

Musiikin siemen istutettiin Anssi Kelaan jo lapsena. Perheen olohuoneessa isä Juha Kela teki mustalla Yamaha-pianolla musiikkia. Isä sävelsi progressiivisia gospelkappaleita Pro Fide -yhtyeelle. 

Samaan aikaan Anssi leikki vieressä pikkuautoilla.

– Musiikki oli minulle jo lapsena yhtä luontevaa kuin kuolaaminen. Myöhemmin, kun aloin tehdä itse biisejä, sekin tuntui maailman luonnollisimmalta asialta, muistelee Kela. 

Kela pääsi isän mukana myös keikoille. Kun hän näki Pro Fiden lavalla, muusikoista tuli miltei yliolentoja. Erityisesti Anssi sekosi bändin basistin Risto Rautiaisen soittoon. Silloin Anssi tiesi, että hänkin haluaa vielä joskus soittaa bassoa ja esiintyä keikoilla. 

Kela painoi kaiken näkemänsä mieleen. Hän selvitti, miten keikkakamat roudataan, miten ollaan lavalla tai miten piuhat kieputetaan keikan jälkeen. 

Lapsuuden parhaat hetket olivat, kun isä otti pojan mukaansa äänitysstudiolle. Siellä Anssi istui studion nurkassa, taikamaailmassa, ja hämmästeli, kuinka musiikki todellisuudessa syntyi. 

Isän kanssa yhteiset muistot jäivät vähiin. Juha-isä kuoli auto-onnettomuudessa jo vuonna 1985 Anssin ollessa vasta 13-vuotias.

Ensimmäinen bändi oli mielikuvitusbändi. Sen nimi oli Lapset System. Se saavutti suuren suosion Anssin päässä. Se oli vähän kuin 80-luvun sensaatio, brittiläinen Duran Duran, ensimmäinen yhtye, jota Kela diggasi isänsä bändin jälkeen.

Kela tapetoi huoneensa bändin julisteilla. Hän ihaili kosketinsoittaja Nick Rhodesin habitusta ja päätyi hänen innoittamanaan kokeilemaan jopa meikkaamista.

– Eräänä kouluaamuna pistin naamalleni äidin puuteria, vihreää luomiväriä ja punaista huulipunaa. Vessan ovella sitten törmäsin isään. Sinä aamuna en päässyt sen pidemmälle.

Erään kaverin kanssa Kelalla oli tapana katsoa VHS-kaseteilta Duran Duranin keikkataltiointeja ja uus­romanttisia musiikkivideoita. 

The Reflex -laulun kohdalla nauhaa pyöritettiin niin tiuhaan, että se lopulta rispaantui.

The Reflex oli se laulu, jossa oli ärsyttävyyteen asti mieleen jäävä kertosäe: So whyyyyy dont’t you use it?/ Tryyyyy not to bruise it/ Buyyyyy time don’t lose it.

Mustat taustalaulajanaiset liikkuivat videolla hillitysti ja laulaja Simon Le Bon esiintyi elegantisti mustavalkoisessa puvussaan merensinisessä valojuovassa. 

– Se vain näytti niin makeelta se niiden lavatouhu. Aloimme sitten haaveilla oikeasta bändistä. Totesimme, että keikkojen tulisi näyttää juuri tuolta.

Kela opetteli jopa väärentämään kitaristi Andy Taylorin ja kosketinsoittaja Nick Rhodesin nimikirjoitukset. 

Sitä taitoa hän ei ole liiemmin tarvinnut elämässään.

Duran Duran vaihtui Deep Purpleen, samalla Kelan mielikuvitusbändikin päätti uransa.

– Lapset System hajosi musiikillisiin erimielisyyksiin. Tilalle perustin Juunas Priestin.

Oikeassa elämässä Kela perusti koulukavereidensa kanssa ensimmäisen bändinsä. Hän osti Deep Purplen nuottikirjan ja hetken päästä hän löysi itsensä rustaamasta biisin sanoja: ”Istun tyhjässä huoneessa, on huoneessa hämärää.”

Musiikin kuuntelijana Kela on ollut aina kaikkiruokainen. 

– En ole koskaan kuunnellut musiikkia kapean putken läpi. Se, että maalaisi itsensä musiikilliseen nurkkaan ja kuuntelisi vain yhtä musiikkityyliä, olisi käsittämätön ajatus.

90-luvun alussa Kela sai päähänsä alkaa kuunnella countrya, musiikkia, jota hän oli eniten vihannut.

– Oli pakko ottaa selvää, että oliko se musiikkina paskaa vai ei. 

Kela meni levykauppaan ja osti Willie Nelsonin kokoelman Greatest Hits (& Some That Will Be).

Ensimmäinen kuuntelu ei tuottanut vielä huumaantumista, mutta jo toisella ja erityisesti kolmannella kerralla Kela lämpeni: ”Tämähän on kovinta ikinä!”

Erityisesti Kris Kristoffersonin kirjoittama slovari Help Me Make it Through the Night teki mieheen vaikutuksen.

Take the ribbons from your hair/ Shake it loose and let it fall/ Lay ’em soft against your skin/ Like the shadows on the wall/ Come and lay down by my side/ Till the early morning light/ All I’m taking is your time/ Help me make it through the night.

Nelsonin jälkeen Kela etsi käsiinsä Johnny Cashin ja Hank Williamsin tuotannot.

Kela innostui myös countrylaulujen sanoituksista.

– Tuohon aikaan soitin Pekka ja Susi -bändissä. Vihasin tekstittämistä. Usein tekstini olivat symbolisia, mutta symbolien takana ei ollut mitään. En edes itse ymmärtänyt niitä.

Kela oivalsi, että countrymusiikissa kerrottiin pieniä tarinoita. Niitä Kelakin päätti ruveta kertomaan.

Paljon myöhemmin Kela teki laulaja Robbie Williamsin keikan innoittamana ison balladin, Piirrä minuun tie. Kappaleen teksti on velkaa juuri Help Me Make It Through The Night -laululle.

Sä tiedät kaikenlaista outoa/ Niinku et kauriit nuolee öisin autoja/ Ja et avaruudessa ei pysty itkemään/ Painottomuudessa kyynel ei lähdekään vierimään/ Hei levoton tyttö/ Mä oon heikkona suhun ja säkin vähän kai muhun/ Mut sä et haluu sitä vaan myöntää/ Hei levoton tyttö/ Sun pitäisi päättää et mitä sä tahdot/ Tai saatat mut luotasi työntää/ Mitä sä pelkäät?

Vuonna 2013, kauan vuoden 2001 Nummela-albumin jättimenestyksen jälkeen, Anssi Kela teki näyttävän comebackin. Hänen omaa nimeään kantavalta levyltä lohkaistu ensimmäinen single, Levoton tyttö, oli vuoden soitetuin radiobiisi. 

Se tarttui kuulijoiden kalloon heti.

– Tarttuvuus on hittibiiseissä tärkeä elementti, mutta se ei koske pelkkää melodiaa, myös tekstin pitää olla koukuttava.

Levottoman tytön sanat jäivät mieleen siinä määrin, että ihmiset rupesivat tarkistamaan, pitivätkö laulun väittämät paikkansa. Oliko mustekalalla tosiaan kolme sydäntä ja nuolivatko kauriit öisin autoja?

– Tein biisin sanat ensimmäistä kertaa googlettamalla. Tekstittämismetodina se oli aika kiinnostava: poikkeuksellinen tulokulma sanoittamiseen.

Nyt Kelaa huvittaa, että sanat herättivät niin paljon kiinnostusta. Mutta on mies myös erityisen ylpeä biisistä.

Kahdella uusimmalla albumillaan, Anssi Kela ja Nostalgiaa, Kela on kaivellut omia musiikillisia juuriaan ja vapauttanut itseään kasarihäpeästä. 

– Olen aito kasarilapsi. Paras musiikki tehtiin silloin. 

Kelan uusissa lauluissa kuuluu niin diskobiitti, syntetisaattorit, stadionsoundi, etualalle liimatut bassoraidat kuin falsettilaulu. 

– Levyjä tehdessä minulla oli vahva visio, jota kohti kuljin. Ja oli hauskaa tehdä uutta musiikkia, joka samaan aikaan kuulosti soundimaailmaltaan vanhalta.

Kela on nauttinut nostalgisesta matkastaan, mutta hauskaa on myös se, että hänen omatkin laulunsa ovat kuulijoille aikamatkoja.

– Kun joku kuulee Mikan faijan BMW:n, se vie heidät tiettyihin muistoihin ja paikkoihin. Se on heille puolestaan nostalgiaa. 

Kela kärsii ammattilaisuuden kirouksesta. Hän ei pysty kuuntelemaan musiikkia enää yhtä innokkaasti kuin nuorena. Jos radiossa soi hittibiisi, Kela alkaa analysoida sitä välittömästi. 

Jos biisi inspiroi enemmän, hän saattaa alkaa kopioida sitä ja tehdä laulun rinnalle oman versionsa.

– Innostun usein jostakin, kopioin sitä ja pian huomaan luoneeni sen rinnalle jotakin omaa.

Kela kuuntelee musiikkia eniten silloin, kun hän siirtyy fyysisesti paikasta toiseen. Silloin hän kulkee napit korvilla ja valitsee iPodin kattavasta musiikkikirjastosta tilanteeseen sopivaa musiikkia.

– IPodiini on tallennettu musiikkia jokaiseen mielentilaan. Jos esimerkiksi haluan kuunnella fyysisesti iskevää musiikkia, silloin valitsen Slayerin soimaan.

Kelalle musiikki on yhä elinehto.

– Jos ihminen tiputettaisiin autiolle saarelle, ja siltä kysyttäisiin, haluatko mukaan iPodin täynnä musiikkia vai leilin vettä, kaikki valitsisivat veden. En osaa sanoa, kumman minä valitsisin.

Kela on oppinut, että hänen työnsä on monella tapaa merkityksellistä. 

– Emme me kaikki täällä voi tehdä vain oikeita töitä. Jonkun pitää tehdä myös taidetta ja musiikkia. Musiikki tuo sisältöä elämään. Taide ja kulttuuri tekevät elämästä elämisen arvoista. ●

Teksti Minna Nevalainen, kuva Toni Härkönen

Julkaistu: 7.8.2015