Eeva

Anni Sinnemäki ja Anton Monti: ”Yhdessäolo oli alusta asti luontevaa”


Kun Anni Sinnemäki tapasi Anton Montin mielenosoituksessa Prahassa, hän ei arvannut, että italiansuomalaisesta miehestä tulisi hänen puolisonsa. Arki kahden erilaisen persoonan kodissa soljuu kuusivuotiaan Rufus-pojan ja herkullisten väittelyjen tahtiin.
Kuvat Petri Mulari

Tapaaminen Helsingin Katajanokan rantaan on sovittu aamukymmeneksi.

Tietokirjailija Anton Monti, 54, on paikalla sovitulla kellonlyömällä. Anni Sinnemäen, 45, avustaja sen sijaan lähettää tekstiviestin kertoakseen, että Helsingin apulaispormestari on hieman myöhässä.

Antonia hymyilyttää. Klisee täsmällisistä suomalaisista ja suurpiirteisistä italialaisista on tälläkin kertaa rikottu.

”Minulla on aika säännöllinen päivärytmi. Herään aikaisin, vien Rufus-poikamme päiväkotiin ja palaan kotiin kirjoittamaan”, Monti kertoo.

Kun Helsingin kaupunkiympäristön kehittämisestä vastaava Anni Sinnemäki saapuu, hän on jo ehtinyt viettää aamun ensimmäiset tunnit kokouksessa. Kahvitauko kodin kupeessa Katajanokalla on päivän ainoa hengähdyshetki.

”Se ei haittaa, sillä nautin nykyisestä työstäni valtavasti. Kun lähdin eduskunnasta kolme vuotta sitten, tuntui, että valtakunnanpolitiikka junnasi paikallaan. Helsingissä on meneillään mahtava draivi, jolle Yhdysvaltojen ja Venäjän presidenttien vierailu toi kesällä lisää nostetta ja valtavan mainosarvon”, hyväntuulinen Anni tuumaa.

Anni antoi ymmärtää, että häntä kannattaa pyytää treffeille

Intohimo yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen yhdistää avioparia. Ensimmäisen kerran Anni ja Anton tapasivat Maailmanpankin vastaisessa mielenosoituksessa Prahassa vuonna 2000. Tuolloin molemmat olivat kuitenkin vielä tahoillaan parisuhteessa.

”Tiesin Antonin yhteisten tuttaviemme kautta. Törmäsimme aina välillä samoissa tilaisuuksissa, mutta en ollut tutustunut häneen sen paremmin”, Anni muistaa.

Yhdeksän vuotta sitten Anton ja Anni kohtasivat sattumalta jälleen. Keskustelun lomassa kävi ilmi, että molemmat asuivat yksin. Anton rohkaisi mielensä ja pyysi Annia treffeille.

”Olit tehnyt sen kyllä puheissasi aika selväksi, että minun kannattaa pyytää”, Anton kiusoittelee.

”Minun mielestäni tuo on tulkintakysymys. Satuin vain mainitsemaan, että olen eronnut”, vaimo kuittaa.

Suhde eteni nopeasti. Kun pariskunnan häitä juhlittiin sadan ystävän ja sukulaisen voimin Helsingissä helmikuussa 2012, Anni oli jo raskaana.

”Antonin seurassa oli alusta saakka niin luontevaa. Viihdyimme yhdessä, ja yhtäkkiä olimme erottamattomat. Vaikka olemme eläneet nuoruutemme osittain eri maissa ja eri aikakautena, huomasin nopeasti, että ajattelemme monista asioista samalla tavalla. Ja onhan Antonin kaksikulttuurisuus tuonut hienon lisän suhteeseemme”, Anni tunnustaa.

”Ehkä sekin vaikutti, ettemme olleet enää mitään parikymppisiä. Tässä iässä ei halua enää jäädä turhaan jahkailemaan, kun oikea ihminen osuu kohdalle”, puoliso pohtii.

Anni kävi ensimmäisen kerran Italiassa vasta, kun hän alkoi seurustella Antonin kanssa.

Anton kasvoi poliittisen väkivallan keskellä Italiassa

Anton Monti syntyi ja vietti elämänsä ensimmäiset vuodet äitinsä, Leena Montin kotikaupungissa Helsingissä. Pojan ollessa viisivuotias perhe muutti isän, Romano Montin, kotimaahan Italiaan.

”Muistan vieläkin monta päivää kestäneen junareissun, kun matkustimme Tukholmasta Roomaan. Oli huikeaa herätä aamuisin aina uudessa maassa ja viilettää alppimaisemien halki.”

Perillä Roomassa Anton huomasi poikkeavansa ikäisistään pojista, jotka oli puettu polvihousuihin, valkoisiin sukkiin ja kiiltonahkakenkiin. Anton käytti farkkuja ja puhui suomea.

”Lapsena asioita omaksuu kuitenkin niin nopeasti, että kun koulu alkoi muutaman kuukauden päästä, tulin jo hyvin toimeen italiaksi”, Anton muistaa.

Helsinki vaikutti 1970-luvulla lintukodolta verrattuna Roomaan, jossa poliittisten ääriryhmien yhteenotot aiheuttivat verisiä taisteluja. Otsikoihin nousi varsinkin Punaiset prikaatit -järjestö, jonka jäsenet surmasivat ja haavoittivat parin vuosikymmenen aikana satoja ihmisiä.

Anton muistaa, että julmista iskuista puhuttiin koulussa ja usein myös kotona, sillä isä oli töissä pääministerin kansliassa.

”Ne olivat synkkiä vuosia, jolloin väkivallan pelko oli jatkuvasti läsnä. Lapsen näkökulmasta se näkyi sääntöjen kautta. Emme voineet liikkua ulkona iltaisin pimeän aikaan”, Anton kertoo.

Anni myöntää, että puolison kokema lapsuus tuntuu vieraalta maailmalta.

”Oma elämäni on ollut aina turvallista ja vailla fyysisiä riskejä tai kosketusta väkivaltaan. Kun käymme Antonin kanssa Roomassa, hän muistuttaa aina, kuinka erilainen paikka kaupunki on tänä päivänä: avoin, hyväksyvä ja turvallinen.”

Lapsuudenperheistä syttyi kipinä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen

Yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen Anton ja Anni saivat kipinän jo lapsuudenperheissään. Annin isä, Anssi Sinnemäki, toimi 1970-luvulla aktiivisesti taistolaisessa liikkeessä ja on vaikuttanut myös toimittajana. Antonin äiti, toimittaja Leena Monti puolestaan työskenteli eläkeikäänsä asti Vatikaanin radiossa ja isä oli mukana Italian politiikassa.

”Minua huvitti, kun kävin ensimmäistä kertaa Annin vanhempien luona ja löysin heidän kirjahyllystään Karl Marxin, Vasili Grossmanin ja Arthur Koestlerin kiistanalaiset klassikot, jotka minunkin lapsuudenkodissani oli”, Anton kertoo.

Avioparin vaikuttamisväylät ovat olleet erilaiset. Anni Sinnemäki teki nuorempana kantaaottavia lauluja Ultra Bra -yhtyeelle ja nousi 26-vuotiaana vihreiden kansanedustajaksi. Anton Monti toimi kymmenen vuotta Rooman Autonomia Operaia -liikeessä, jonka päämääränä oli vallankumous.

”1970-luvun Italiassa oli mahdoton välttyä vallankumouspiireiltä. Politiikka kuului jokaisen ihmisen elämään, ja jo nuorena oli valittava, mihin porukkaan halusi kuulua. Kaikki oli koodattu pukeutumista, asuinaluetta tai koulua myöten.”

Anton hurmasi Annin kokkaamalla suhteen alkumetreillä lammasta ja artisokkkaa. Anton haaveilee oman ruokakirjan julkaisemisesta.

Kun Anton muutti takaisin Suomeen vuonna 1988, tilanne Italiassa oli jo rauhoittunut. Maan talous nousi kohisten, Armanin vaatteet kävivät kaupaksi, ja radiossa soi italodisko.

”Minä halusin kuitenkin etsiä elämälleni uuden suunnan, ja Suomi tuntui luontevalta vaihtoehdolta. Osasin kielen, ja minulla oli täällä äidin puolelta sukulaisia.”

Nuoruuden kokemukset Italiassa eivät ole jättäneet Antonia rauhaan. Hän on tutkinut ääriliikkeiden historiaa muun muassa kirjassaan Punaiset prikaatit.

”Minusta on hyvä, että nuoret uskaltavat kapinoida valtarakenteita vastaan. Omasta kokemuksesta sanoisin kuitenkin, että on hyvä pitää mielessä tietty raja, jota ei kannata ylittää. Minullakin on ystäviä, jotka ovat menehtyneet kahakoissa. Se on liian kova hinta periaatteista”, Anton pohtii.

Viime vuosina Monti on kiinnostunut myös suomalaisen aktivismin historiasta. Pontus Purokuron kanssa kirjoitettu Suoraa toimintaa! ilmestyi alkuvuodesta ja 1968 – vallankumouksen vuosi näkee päivänvalon lokakuussa.

”1960-lukuun liitetään aina myöhempi taistolaisuus, mutta ainakin minä opin tuosta ajasta paljon uusia asioita kirjaa kirjoittaessani. Yksi henkilö oli ylitse muiden: Mauno Koivistolla oli jo tuolloin kyky nähdä, mitä nuoret halusivat.”

Annin särmät ovat hioutuneet

Anni Sinnemäki eli omaa nuoruuttaan 1990-luvun laman mainingeissa. Ajasta on jäänyt mieleen kiihkeä ja mustavalkoinenkin ajattelutapa, johon ei kuulunut kompromisseja.

”Yritin tehdä kaikkeni ollakseni vastuullinen kuluttaja. Osallistuin mielenosoituksiin, ja otin kantaa välillä sähistenkin.”

Iän myötä terävät kulmat ovat hioutuneet.

”Enää en ajattele, että nyt lyön tämän asian lekalla säpäleiksi, vaan ymmärrän, että elämä on kuin palapeli. Pitää löytää sopivat osat, koota sitä kärsivällisesti ja hyväksyä, että valmista ei tule koskaan.”

Poliittisen uransa alussa Anni muistaa ottaneensa vastoinkäymiset raskaasti.

”Silloin jokainen virhe oli maailmanloppu. Toki tappiot saavat vieläkin vereni kiehumaan, mutta nykyään kokoan niiden jälkeen itseni nopeammin. Kokemuksesta tiedän jo, että aina tulee uusia mahdollisuuksia.”

Viime vuonna Anni eli nostalgisia hetkiä, kun nuoruusvuosien rakkain yhtye, Ultra Bra, teki näyttävän paluun. Juha Vainio -tunnustuksella vuonna 2002 palkittu Anni Sinnemäki on sanoittanut suuren osan Ultra Bran lauluista, kuten ikivihreiksi nousseet Savanni nukahtaa, Sinä lähdit pois ja Tyttöjen välisestä ystävyydestä.

”Oli mielettömän vaikuttavaa elää läpi kaikki muistot konserteissa Ruisrockissa ja Hartwall Areenalla ja nähdä, kuinka paljon eri-ikäisiä kuulijoita yleisön joukossa oli.”

Yhtyeen tarinaan palataan myös Ville Similän ja Mervi Vuorelan kirjoittamassa Ultra Bra – Sokeana hetkenä -kirjassa, joka ilmestyi elokuussa.

”Ikävöin välillä hurjasti kirjoittamista: laulujen, runojen tai jonkin, jota en vielä osaa edes määritellä. Totuus kuitenkin on, että kirjoittaminen vaatii paljon tilaa ja aikaa ympärilleen, eikä sitä oikein tässä elämäntilanteessa ole”, Anni harmittelee.

Anton ottaa kotona vahvasti kantaa yhteiskunnallisiin uutisiin. Anni muistuttaa käytännön realiteeteista.

Kotona väitellään kiivaastikin politiikasta

Työ on kokonaisvaltainen osa vaimon elämää, sen Anton on hyväksynyt. Kun meneillään on tavallista intensiivisempi kausi ja vaikeita päätöksiä, Anni vaipuu kotona helposti ajatuksiinsa.

”Annin vahvuus on diplomaattisuus, joka näkyy sekä töissä että kotioloissa. Jos meille tulee riitaa, Annilla on kyky sovitella asia parhain päin. Hän ei edes osaa olla ilkeä. Itse olen paljon kärjekkäämpi ja saatan täräyttää suoraan, mitä ajattelen”, Anton tunnustaa ja lisää vielä yhden ominaisuuden:

”Annilla on ilmiömäinen muisti. Minä voin kätellä saman ihmisen kolmannenkin kerran, mutta en muista hänen nimeään. Anni rekisteröi kovalevylleen kaiken.”

Anton on jo tottunut siihen, että puolison työ voi kuljettaa yllättäviin tilanteisiin, kuten samaan illallispöytään Norjan kuninkaan tai Luxemburgin suurherttuan kanssa.

”Onneksi olin aiemmin töissä Italian ulkomaankauppaministeriössä. Opin, kuinka haarukkaa pidellään”, Anton vitsailee.

Annin mielestä puoliso sujahtaa nopeasti mihin porukkaan tahansa.

”Antonilla on niin laaja yleissivistys ja kyky katsoa asioita eri näkökulmista, että hän saa aikaan hyviä keskusteluja.”

Kotona aviopari käy välillä kiivasta väittelyä politiikasta tai Suomen ja Italian eroista.

”Kun olemme Suomessa, Anton kaipaa Roomaan ja muistaa mainita, kuinka hyvää ruoka Italiassa on ja kahvikin oikein keitettyä. Mutta kun menemme Roomaan, hän kehuu italialaisille ystävilleen Suomen loistavaa julkista liikennettä ja koulujärjestelmää”, Anni kertoo nauraen.

”Ehkä meidän pitäisi muuttaa puoliväliin”, aviomies ehdottaa.

Anton nautti isyysvapaasta Rufus-pojan kanssa

Kun Rufus syntyi kuusi vuotta sitten, Anton työskenteli vielä autoalan yrityksen maajohtajana. Isyysvapaa esikoisen kanssa mullisti tuoreen isän maailman niin, että Anton irtisanoutui työstään.

”Varmaan sekin vaikutti, että tulin isäksi vasta 48-vuotiaana. Ymmärsin, että Rufuksen lapsuusvuodet ovat ainutlaatuisia, enkä halua menettää niitä. Haluan viettää hänen kanssaan mahdollisimman paljon aikaa.”

Anni on pannut merkille, että isän ja pojan suhde on tästä syystä aivan erityinen.

”Rufus on isän poika. He viettävät aikaa leikkipuistossa ja pelaavat yhdessä jalkapalloa. Rufus on fanaattinen AS Roman kannattaja, ja häneltä löytyy joukkueen koko peliasu.”

Keväällä Anton vei Rufuksen katsomaan legendaarista ottelua, jossa AS Roma voitti Barcelonan 3-0.

”Poika oli aivan liekeissä”, isä kehaisee.

Vanhemmat ovat tehneet tietoisen päätöksen ja puhuneet Rufukselle vain suomea.

”Kyllä Rufus tietää myös isän toisesta kielestä ja ymmärtää hieman italiaa. Uskon, että hän oppii sen vielä joskus täysin.”

Toisinaan Anni sanoo pohtivansa, minkälaista pojan on kasvaa kahden erilaisella temperamentilla varustetun vanhemman ristipaineessa.

”Minä olen aina myöhässä ja huomattavasti boheemimpi siivouskäsitysten suhteen. Anton on täsmällinen ja arvostaa sitä, että tavarat ovat kotona paikoillaan.”

Parisuhteessa vastakohdista on myös etua.

”Aiemmin elämässäni olen vain spontaanisti heittäytynyt hetkeen. Antonin kanssa olen oppinut suunnittelemaan etukäteen vaikka seuraavan loman ohjelmaa.”

Äitiys oli yhtä luonnollista 16-vuotiaana kuin keski-iässä

Annin elämäntilanne oli kovin erilainen, kun hän tuli äidiksi ensimmäisen kerran, vain kuusitoistavuotiaana. Lukio oli vielä kesken, kun hän joutui ottamaan yksin vastuun Siiri-tyttärestä. Anni ei kuitenkaan halunnut antaa periksi, vaan hän kirjoitti loistavin arvosanoin ylioppilaaksi ja jatkoi suoraan Helsingin yliopistoon.

”Vaikka olin nuori, äidiksi tulo tuntui silloin ihan yhtä luonnolliselta kuin neljänkympin korvillakin. Voin yhä täydestä sydämestäni sanoa, että äitiys on ollut merkittävin asia elämässäni.”

Ehkä malli perhe-elämään tuli jo lapsuudenkodista. Anni kasvoi kahden pikkuveljen ja yhden pikkusiskon kanssa ja joutui kantamaan vastuuta pienemmistä.

Annista on ollut mielenkiintoista seurata tyttären polkua aikuiseksi. 28-vuotias Siiri on koulutukseltaan juristi ja työskentelee pakolaisneuvonnassa.

”Siirin sukupolvi on eurooppalaisempi, suvaitsevaisempi ja eettisesti herkempi kuin me 1970-luvulla syntyneet.”

Toisaalta paineetkin ovat tämän päivän kaksi- ja kolmekymppisillä kovat.

”Oma lapsuuteni oli monin tavoin helpompaa. Siirin sukupolvi on joutunut pienestä pitäen murehtimaan, kuinka he pärjäävät maailmassa. Kilpailu opiskelu- ja työpaikoista on paljon aiempaa kovempaa.”

Anni on opettanut Antonin hiihtämään

Anton on havainnut saman ilmiön Italiassa. Taloudellinen epävarmuus vaikuttaa perhesuunnitteluun.

”Monella on mielikuva isoista italialaisista perheistä, mutta siellä syntyvyys on romahtanut. Ihmiset haluavat elää itsekkäämmin ja pitkittää nuoruutta. Niin minäkin joskus ajattelin, kunnes Rufus syntyi ja muutti käsitykseni elämän tarkoituksesta ja omasta roolistani.”

Siirillä ei ole vielä omaa perhettä, mutta hän käy mielellään hoitamassa pikkuveljeään. Silloin Anni ja Anton karkaavat yhdessä elokuviin tai syömään.

”Olemme löytäneet paljon uusia yhteisiä harrastuksia. Veneilemme Helsingin edustalla ja käymme juoksemassa puolimaratoneja. Anni on opettanut minut myös hiihtämään”, Anton kertoo. ●

Julkaistu: 31.10.2018