Apu

Anneli Ranta on oppinut, miten isän kuolema muovasi



Anneli Ranta on oppinut, miten isän kuolema muovasi

"Olen iloinen, seurallinen, mutta toisaalta helposti ahdistuva. Kaikki on lapsuudessani kylvetty."
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Milka Alanen

Jätä jotakin sellaista jälkeesi, että se kantaa seuraavaan sukupolveen. Elämän tarkoitus on toisesta välittäminen.

Olen syntyjäni pohjalainen, Alavudelta. Isäni oli vaatturi ja asui Helsingissä. Aina kun hän lähti pois, katsoin ikkunasta hänen peräänsä: hiuksissa kiilsi Brylcreem ja tyylikäs hattu kruunasi miehen.

Maaseudulla oli harvinaista, että aviopari asui erossa. Minulle isä oli kaipuun kohde ja haave, mutta ystävieni suhteen tilanne oli häpeällinen. Valehtelin kavereilleni,  mutta pieni yhteisö kyllä tiesi asian tolan.

Puhumattomuus kuuluu kansaan Pohjanmaalla. Jokainen kestää vaikean asian itsekseen itse, puhumatta.

Isä sairastui henkisesti, palasi Alavudelle 50-vuotiaana ja teki itsemurhan. Isäni oli musikaalinen Tapio Rautavaara -fani, mutta kyllä hänen lopullinen lähtönsä muovasi minua. Olen iloinen, seurallinen, mutta toisaalta helposti ahdistuva. Kaikki on lapsuudessani kylvetty.

Äidilleni vanhainkodin emäntänä oli ominaista sinnikkyys: nainen kyllä pärjää. Itsekään en odota, että kukaan hyysää minua. Se on ylpeyttä naisena olemisesta.

Vaikuttavimpia hetkiä ovat lasteni syntymät. Esikoiseni Rosa kirjoitti lapsena äitienpäiväkorttiin: Opi rakastamaan! Minun  kuuluu oppia lapsiltani. Kaikki kolme ovat hyvin erilaisia, ja aluksi olin äitinä päällepäsmäri. Vuosien myötä olen lauhtunut. Lapsi saa olla sellainen kuin on.

Olen saanut kärsiä suorapuheisuudestani, mutta takanapäin jurputuksesta ei ole mitään hyötyä. Armottomuus itseäni kohtaan on vähentynyt. Enää en koe syvää tuskaa jokaisesta pienestäkin pieleen menneestä jutusta.

On rikkaus tavata ihmisiä kouluttajana eri tilaisuuksissa. Oppi on yksinkertainen: Hei, me ollaan kanssaihmisiä ja vaatii helkutin vähän saada yhdessä aikaan isoja asioita.

Suomen opettaja Sylvi Sääski oli roheva, jämpti, kovaääninen. Kirjoitin kaverini kanssa näytelmiä, ja Sylvi kannusti. Tiesin jo varhain haluavani teatteriin. Mutta ensiksi ehdin lähes valmistua nuoriso-ohjaajaksi, ja lopulta 1977 pääsin näyttelijäkoulutukseen Tampereen yliopistossa.

Sain mahtavan ammatin. Se on ikuista pelon voittamista. Armollisuus itseä kohtaan taas merkitsee näyttelijän työssä, että hyväksyy oman keskeneräisyytensä.

Mukana olo tv-sarjassa Salatut elämät toi minulle paljon faneja ja suosiota. Olen silti jalat maassa. Ajattelen, että on kivaa olla mukana, ja otan aina kaikki työni vastaan erittäin kovana haasteena.

Mieheni kanssa olemme tasavertaisia ja tasa-arvoisia. Se näkyy tekoina. Olemme kestäneet 37 vuotta niin ilot kuin vaikeatkin ajat toistemme tukena. 

Mies on kärsivällisempi eikä koskaan sano mitään yläpuolelta. Olemme sukulaissielut, ja mikä ihaninta, myös hyvät ystävät toisillemme.

Olen kauhea kiroilemaan, ja painokelvoton mottoni löytyy niiden iskusanojen joukosta. Sekä syvästi uskovaisen että täysin ateistisen lapsen äitinä minun on vaikea kuvitella, mitä maallisen jälkeen tapahtuu. Itse en ole sitoutunut mihinkään. Elämä on mysteeri. En siis tiedä.

Teksti Hannu Koskela, kuva Milka Alanen

Julkaistu: 29.7.2016