Eeva

Anne-Marin aviomies teki itsemurhan ja hän itse vammautui pysyvästi: ”Tosiasioiden hyväksyminen vapauttaa”

Anne-Marin aviomies teki itsemurhan ja hän itse vammautui pysyvästi: ”Tosiasioiden hyväksyminen vapauttaa”
Aviomiehen itsemurha ja oma vakava sairastuminen muuttivat Anne-Mari Haapasen elämän kaksitoista vuotta sitten. Hän sanoo kantavansa sairautta ja kuolemaa muistoissaan lopun ikänsä. ”En ole selviytynyt vaan oppinut elämään kokemusteni kanssa.”
Julkaistu: 7.3.2021

Nyt loppuivat sanat. Anne-Mari Haapanen oli pitänyt päiväkirjaa vuosikymmeniä, mutta tuona syyskuisena päivänä kaksitoista vuotta sitten hänellä ei ollut mitään sanottavaa.

Anne-Marin aviomies oli löytynyt hirttäytyneenä lapsuudenkotinsa yläkerrasta. Anne-Mari oli jäänyt kahden pienen pojan yksinhuoltajaksi, mutta hän säilytti tyyneytensä, koska elämän oli pakko jatkua.

Muutaman viikon kuluttua Anne-Mari tarvitsi vakauttaan enemmän kuin koskaan, kun hänen oma terveytensä petti. Aivoverenvuoto vammautti hänet loppuelämäksi.

”Äitiys oli juuri sitä, mitä olin elämältä toivonut”

Anne-Mari vietti turvallisen maalaislapsuuden Nummi-Pusulassa ja sai sieltä rukiiset eväät elämään: vähälläkin pärjätään, ollaan tyytyväisiä siihen, mitä on, ja työn tekeminen ja sinnikkyys vievät eteenpäin.

Kehitysvammainen pikkuveli opetti, että elämä on aina arvokasta.

”Elämä voi olla onnellista, vaikka se ei olisi sellaista, mitä muut tarkoittavat onnellisella elämällä”, hän kiteyttää nyt.

”En halua kysyä miksi-kysymyksiä, koska niillä haetaan syyllisiä. Merkitysten etsiminen auttaa enemmän.”

Lapsia rakastanut nuori nainen muutti Tampereelle opiskelemaan lastentarhanopettajaksi. Sahalahtelainen Jari Haapanen oli tullut samaan kaupunkiin insinööriopintojensa vuoksi.

Rakkaus roihahti, ja suhde oli niin vahva, että se kesti myös muutaman etävuoden, kun Anne-Mari asui työnsä takia muualla.

Häitä juhlittiin vuonna 1999. Perheen esikoinen Mikael syntyi seuraavana vuonna ja kuopus Daniel sitä seuraavana. Anne-Mari oli haltioissaan äitiydestä.

”En kokenut tuota aikaa rankkana vauva-arkena. Se oli juuri sitä, mitä olin elämältä toivonut. Iloitsin lasten sanoista, oivalluksista ja tarinoista”, Anne-Mari Haapanen, 52, muistelee.

Kun Jari viimeisteli opintojaan, masennus oli jo alkanut vainota nuorta perheenisää. Hän sai lääkityksen ja sairauslomaa ja saattoi opintonsa valmiiksi hyvin arvosanoin.

Työpaikkaa mies ei toiveistaan huolimatta kuitenkaan löytänyt. Kuuden vuoden ajan hän teki pätkätöitä ja kävi erilaisilla kursseilla.

Anne-Mari epäilee, että Jari saattoi olla työelämän sosiaalisissa tilanteissa herkkä ja kuormittua ristiriidoista.

”Työelämä vaatii nykyään paljon. Kaikenlaiset taidot on oltava kohdillaan.”

”Ei vaimon tehtävä ole olla terapeutti, mutta yritin kuunnella miestäni ja rohkaisin häntä hakemaan apua."

Anne-Mari näki Jarissa paljon lahjoja ja älyä. Samalla hän koki itsensä voimattomaksi, kun ei voinut auttaa miestään konkreettisesti.

”Ei vaimon tehtävä ole olla terapeutti, mutta yritin kuunnella ja rohkaisin häntä hakemaan apua. Kannustin Jaria työnhaussa ja liikuntaharrastuksessa.”

Pariskuntaa yhdisti kristillinen usko, mutta heidän uskonnäkemyksissään oli myös eroja. Anne-Marille uskossa keskeistä olivat Jumalan rakkaus ja avara armo, kun taas Jarin näkemykset olivat melko opillisia ja ehdottomia.

Vuodenaikojen seuraaminen auttaa käsittelemään tunteita. ”Tampereen Annalassa luonto on lähellä. Täällä on ollut hyvä kasvattaa lapsia ja kasvaa itse heidän kanssaan”, Anne-Mari Haapanen sanoo.

Puoliso oli itsetuhoinen ja ahdistunut

Alkukesällä 2008 Jari sai vakituisen työpaikan, mutta vain muutaman viikon kuluttua hän alkoi oireilla voimakkaasti. Hän stressasi valtavasti työssä selviämisestä ja haki pian sairauslomaa. Masennuslääkitys hänellä jo oli.

”Heinäkuun alkupuolella veimme Jarin veljen kanssa hänet väkipakolla psykiatriseen sairaalaan. Hän ei olisi halunnut mennä, mutta hän oli itsetuhoinen ja ahdistunut. Hän kulki edestakaisin eikä pystynyt syömään.”

Anne-Mari rakensi itselleen keinon selviytyä: hän keskittyi lapsiinsa ja puutarhanhoitoon ja yritti nauttia kesälomastaan. Sitä hän ei vieläkään ymmärrä, miksi itsetuhoinen ja psykoottinen potilas lähetettiin vähän väliä sairaalasta kotiin.

Vastuu sekä miehestä että pienistä lapsista lankesi kokonaan Anne-Marille. Hän yritti luovia, etteivät pojat olisi nähneet kaikkia isänsä tempauksia.

Kaoottisesta kotitilanteesta huolimatta Anne-Mari päätti lähteä lastensa ja siskonsa kanssa Tallinnaan.

”Reissusta jäivät ihanat muistot. Pojat muistelevat vieläkin, miten lennokki lensi puuhun, söimme jäätelöä ja ajelimme polkuautoilla.”

Kuitenkin heti Suomeen palattuaan Anne-Mari sai Jarilta kylmäävän puhelun, jossa mies uhkaili itsemurhalla.

Jarin kuolemaa edeltäneenä iltana Anne-Mari löysi kesämökiltä viestin.

Itsemurha ei tullut täysin yllätyksenä

Toinen pienistä pojista oli pannut merkille, että ”iskän sairaus alkoi siitä, kun se itki siellä haudalla”.

Jarin masennus oli todellakin pahentunut sen jälkeen, kun hänen isänsä oli kuollut aivosyöpään joulukuussa 2006. Mies ei ollut ollut sen jälkeen oma itsensä. Hän kaipasi isäänsä ja mietti tämän elämäntyötä. Hän toivoi, että hänet haudattaisiin aikanaan isänsä viereen.

”Lapset ovat viisaita näkemään asioita”, Anne-Mari miettii.

Puolison itsemurha ei tullut hänelle yllätyksenä. Jari oli kysynyt vaimoltaan, tiesikö tämä, että monet masennuspotilaat päättävät päivänsä. Mies ei myöntänyt mutta ei kieltänytkään, kun Anne-Mari kysyi mahdollisista itsetuhoaikeista.

Jarin kuolemaa edeltäneenä iltana Anne-Mari löysi kesämökiltä viestin, jossa mies totesi rakentaneensa mökin isänsä kanssa ja lähtevänsä pian tämän luo. Huolestuttavia merkkejä oli ollut ennenkin, eikä Anne-Mari osannut aavistaa, että lopullinen ratkaisu oli niin lähellä.

Kahden lapsen äiti menetti 41-vuotiaana ensin miehensä – ja pian sen jälkeen terveytensä.

Viimeinen aamu

Viimeisenä aamunaan Jari vapisi ja kaatoi maitolasin pöydälle, mutta ihaili kaunista säätä ja lupasi lähteä pesemään autoa. Hän totesi vaimolleen: ”Kyllä minä olen sinua rakastanut.”

Anne-Marin oli lähdettävä töihin. Hän yritti soittaa Jarille pitkin päivää, mutta tämä ei vastannut. Kun Anne-Mari töiden jälkeen istahti pihakeinuun, Jarin veli soitti ja totesi, että nyt se sitten tapahtui.

Anne-Mari tiesi heti, mistä oli kyse. Hän kertoi lapsilleen tapahtuneesta rehellisesti ja vakuutti, ettei syy ollut heidän.

Nuori leski ei musertunut, sillä hänellä ja pojilla oli ympärillään tiivis tukiverkko. He saivat runsaasti apua sukulaisilta ja ystäviltä, mutta yhteiskunnan tuki ei heitä tavoittanut. Esimerkiksi poliisi ei tuonut suruviestiä kotiin, vaan se tuli sukulaisten kautta. Pojille ei myöskään tarjottu kriisiapua.

Anne-Marin piti itse soitella viranomaisille ja ottaa selvää asioista, mutta sittenkään apu ei vastannut heidän tarpeisiinsa.

Anne-Mari painottaa, että sairastunut ei välttämättä osaa ja pysty itse hakemaan apua. Silloin se on läheisten tehtävä.

Jari Haapanen haudattiin isänsä viereen lokakuussa 2008. Paikalla olivat vain miehelle kaikkein tärkeimmät ihmiset, lähisuku ja raamattupiirikaverit.

Uni enteili tulevaa?

Anne-Mari alkoi karttaa tilanteita, joissa ihmiset vain päivittelisivät ja surkuttelisivat. Kuollutta ei enää saanut takaisin. Nuori leski halusi suunnata tulevaan. Hän tunnisti kuitenkin, ettei kaikki hänessä itsessään ollut kohdallaan.

”Kävin niin ylikierroksilla, että pelkäsin jotakin sattuvan kohta itselleni. Lapsilleni vakuutin, että heistä pidetään huolta, jos minulle sattuu jotakin. Ehkä aavistin.”

”Lapsilleni vakuutin, että heistä pidetään huolta, jos minulle sattuu jotakin.”

Pyhäinpäivän aattoyönä, 31. lokakuuta 2008, Anne-Mari näki merkillisen voimakkaan unen, jossa hän oli poikiensa kanssa järvenrannalla.

”Järveltä pyyhkäisi suuri hyökyaalto. Sain molemmat pojat viime tipassa luokseni ja päällemme laskeutui suojaava viitta, kuin enkelin siivet. Olimme suojassa niiden alla ja turvassa ohi marssivalta vihollisjoukolta.”

Uni oli hänestä niin ihmeellinen, että hän kertoi siitä aamulla lapsilleen ja kirjoitti sen muistiin päiväkirjaansa.

”Uni oli minulle ihana vahvistus siitä, että vaikka vitsauksia vielä tulisi, minä ja poikani olemme turvassa.”

Samana päivänä Anne-Marille tuli työpaikalla huono olo. Hän sai näköhäiriöitä ja käsivarsi puutui. Työterveyshuollossa ei aluksi osattu ottaa oireita riittävän vakavasti, vaan Anne-Marille tarjottiin aika terveydenhoitajalle tunnin päähän. Hoitaja siirsi hänet jonoon odottamaan kaikessa rauhassa vuoroaan lääkärille. Lääkäri passitti Anne-Marin ambulanssilla Tampereen yliopistolliseen sairaalaan.

Autoa odotellessaan Anne-Mari järjesteli vielä puhelimitse arjen asioita, vaikka päätä särki ankarasti. Paareille hän ei enää päässyt itse. Vartalo oli osittain halvaantunut, ja tajunnan taso heitteli.

”Matkalla sairaalaan muistan ajatelleeni, että tämäpä on jännittävä kokemus. En osannut pelätä. Hätkähdin vasta, kun havahduin lyhyen tajunnan alentumisen jälkeen kylmään, tunnottomaan vasempaan käteeni. Luulin, että käsi oli jonkun toisen.”

”Matkalla sairaalaan muistan ajatelleeni, että tämäpä on jännittävä kokemus. En osannut pelätä.”

Anne-Marilla todettiin aivoverenvuoto. Se sijaitsi paikassa, jota ei voitu leikata. Lepo oli ainoa hoitomuoto. Seuraavasta vuorokaudesta hän ei muista mitään, mutta tajuihin tultuaan hän oli taas oma itsensä.

”Ajattelin, että jos selviän, minun käy hyvin, mutta jos kuolen, silloinkin minun käy hyvin ja pääsen Jarin luo. Toisaalta en halunnut vielä sinnekään, koska halusin olla lasteni luona.”

Anne-Mari luotti tasokkaaseen hoitoon ja täydelliseen toipumiseen. Hän ei aavistanut, että edessä oli kuukausien sairaalajakso ja elinikäiset vammat.

”Kyllä minä täältä vielä nousen”

Kun vasta leskeksi jäänyt, 41-vuotias perheenäiti makasi sairaalassa, sukulaisten ja ystävien tuki ja apu olivat korvaamattomia. Anne-Mari oli tottunut olemaan pärjäävä ja turvallinen äiti, ja poikien kohtalo ahdisti häntä.

”Olen oppinut nöyrtymään. Kenelle tahansa voi käydä melkein mitä vain. Vaikka ihminen osaa hoitaa asiansa, yllättävän sairauden sattuessa hän on muiden armoilla.”

"En ole vain nuori leski, aivohalvauspotilas, mielenterveyspotilaan läheinen tai itsemurhan tehneen omainen", Anne-Mari muistuttaa.

Aluksi Jarin veli vaimoineen ja Anne-Marin sisar huolehtivat lapsista. Sitten he pääsivät Mikaelin kummitädille sijoitukseen.

Erityisesti lasten takia Anne-Marilla oli valtava tahto kuntoutua.

”Heristelin sairaalavuoteella nyrkkiä, että kyllä minä täältä vielä nousen.”

Kahdessa eri sairaalassa vierähti kaikkiaan neljä kuukautta.

”Kun pääsin sairaalasta, olin kuin talviunilta noussut karhu. Nuuhkin kevättalven ilmaa muuttuneessa todellisuudessa. Ajattelin, että jos tällaisesta selviän, elämälläni on tärkeä tarkoitus ja minun pitää huolehtia siitä.”

Aina täysin terveenä ollut nainen oli äkkiä vaikeavammainen. Hän menetti kertarysäyksellä liikuntakykynsä, vasemman kätensä toiminnan, työkykynsä ja ajokorttinsa.

Jopa koti meni vaihtoon, sillä hän ei voinut enää asua hissittömässä kerrostalossa.

Anne-Mari halusi rakentaa itselleen ja lapsilleen elämän puhtaalta pöydältä. Paljon tavaraa jouti kirpputorille ja roskiin, mutta lapsilleen hän säilytti joitakin tärkeitä muistoja heidän isästään.

Valokuvissa Jari on läsnä perheen elämässä edelleen. Uuden rivitalokodin ulko-oven pieleen Anne-Mari naulasi taulun, jossa lukee: ”Onnellinen on se, joka ei sure sitä, mitä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä, mitä hänellä on.”

Kuntoutusaikanaan Anne-Marilla oli aikaa pohtia elämäänsä ja etsiä tapahtumille merkityksiä. Hän luki paljon ja vietti aikaa luonnossa. Lastensa kanssa leikkiessään ja liikkuessaan hän sai samalla itse harjoitusta.

Anne-Mari ei innostunut vertaistukiryhmistä, vaikka uskookin, että niistä on monille apua. Vaikeavammaisena hänen olisi ollut vaikea osallistua niihin, mutta ennen kaikkea hän vierasti keskittymistä vain yhteen asiaan.

”Ihminen on kokonaisuus. En ole vain nuori leski, aivohalvauspotilas, mielenterveyspotilaan läheinen tai itsemurhan tehneen omainen. Olen sitä kaikkea ja paljon muuta.”

Apuna oma arvomaailma

Pandemian aikana Anne-Mari Haapanen on huomannut yhtäläisyyksiä siinä, miten yksittäinen ihminen ja yhteisö kokevat kriisin: alun sokkivaihetta seuraa asioiden järjestäminen ja sen jälkeen sopeutuminen.

”Lopulta kriisistä voi löytää paljon uutta ja hyvää.”

”Tosiasioiden hyväksyminen vapauttaa katsomaan eteenpäin, luottamukseen, iloon ja toivoon.”

Työhönsä Tampereen evankelisluterilaisten seurakuntien varhaiskasvatuksessa Anne-Mari palasi osa-aikaisesti pari vuotta sairastumisensa jälkeen. Osatyökykyisenä toimiminen on vaatinut paljon, ja Anne-Marin on ollut pakko keksiä luovia keinoja haasteellisiin tilanteisiin.

”Elämänkokemukseni ovat kuitenkin vahvistaneet, että juuri kirkon työssä voin kohdata ihmiset kokonaisvaltaisesti ja auttaa hyvän elämänsisällön ja merkitysten löytämisessä. Työssäni voin toimia oman arvomaailmani mukaisesti tällaisena kuin olen.”

Arkisen avun pyytäminen ventovierailta on ollut oppimisen paikka. Aluksi Anne-Marin oli vaikea mennä vaikkapa verotoimistoon, koska hän ei nähnyt kunnolla ja hänen tasapainonsa oli heikko. Mielessä oli pelko, että paperit leviävät lattialle.

Levollisesta luonteestaan huolimatta Anne-Mari on myös riskinottaja ja heittäytyjä. Hän on lähtenyt rohkeasti poikiensa kanssa junalla Lappiin. Kolmikko on tehnyt myös mökkireissuja sekä matkaillut Pärnussa ja Tallinnassa.

”Minun on pitänyt luottaa omiin voimiini ja lasteni fiksuun käyttäytymiseen”, Anne-Mari toteaa.

Kun hän pari vuotta sitten täytti viisikymmentä ja pojat olivat jo isoja, perhe lähti ryhmämatkalle Israeliin.

”Tosiasioiden hyväksyminen vapauttaa katsomaan eteenpäin, luottamukseen, iloon ja toivoon. Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on auttaa asettumaan myös lähimmäisten rinnalle.”

1 kommentti