Apu

Anna-Leena Härkösen kolumni – Koronahysteria: "Olen aina uskonut kohtaloon, minuun ei virus tarttuisi – Eikä tarttunutkaan, mutta hysteria tarttui"

Kadulla käveli vastaan pikkutyttö vanhempiensa kanssa, kaikilla maskit. Pikkutytön vesimelonikuvioiset crocsit olivat väärissä jaloissa. Hän näytti aivan pieneltä kirurgilta maailman leikkaussalissa.
Kuvat Hannes Paananen

Vietin ihanan viikon Bangkokissa, paitsi että parina viimeisenä päivänä lomaa varjosti koronavirus.

Olen aina uskonut kohtaloon, minuun ei virus tarttuisi. Se tarttuu vain niihin, jotka syövät jossain takapajulassa friteerattua lepakkoa.

Eikä virus tarttunutkaan, mutta hysteria tarttui. Se tapahtui salakavalasti. Huomasin sen ensimmäisen kerran, kun ostoskeskuksen hissi tuli täyteen ihmisiä ja vetäydyin hissin nurkkaan enkä uskaltanut hengittää normaalisti.

Kaikki muut olivat potentiaalisia tartuttajia. Vaikka kuinka yritti sanoa itselleen, että olin miljoonakaupungissa, ja vain muutamalla ehkä oli koronavirus, ei auttanut.

Kun kävin apteekissa ostamassa silmätippoja, siellä oli kova tungos. Ihmiset yrittivät saada hengityssuojaimia, jotka olivat päässeet loppumaan.

Kun ostin katutorilta farkut maskinaamaiselta myyjältä, hän naputti maskiaan melkein vihaisen näköisenä ja kysyi, miksi minulla ei ole samanlaista. Hymyilin anteeksipyytävästi.

Ystävä rauhoitteli minua puhelimessa muistuttamalla, että suurin osa kuolleista oli ollut jo ennestään sairaita ja huonokuntoisia. Hän arveli myös, että thaimaalaiset olivat senkin takia paljon varovaisempia kuin länsimaalaiset, koska heillä ei ole välttämättä yhtä hyvää terveydenhoitoa.

Hotellin hieroja tiedusteli minulta, olinko huolissani viruksesta.

– Vähän, vastasin.

– Vähän? hän toisti ällistyneenä. – Sinun pitäisi olla todella huolissasi!

Kun hän kuuli, ettei minulla ollut edes hengityssuojainta, hän pyöritteli päätään.

– Ne olivat apteekista loppu, sanoin. – Voiko sellaisen saada tästä hotellista?

Aloin huolestua itsekin. Minulla on romaani kesken, ei tässä ehdi kuolemaa tekemään.

– Annan sinulle yhden, mutta älä kerro kenellekään, hieroja lupasi.

Minulla oli sitten kasvosuoja lähtiessäni seuraavana päivänä ulos. Se tuntui erittäin epämiellyttävältä. Hiosti. Lisäksi tuntui, etten ole maskin alla kukaan. Olin vain pelkäävä ihminen vailla nimeä.

Kadulla käveli vastaan pikkutyttö vanhempiensa kanssa, kaikilla maskit. Pikkutytön vesimelonikuvioiset crocsit olivat väärissä jaloissa. Hän näytti aivan pieneltä kirurgilta maailman leikkaussalissa.

Pidin omaa maskiani yli vuorokauden. Näytti siltä, että maskeja oli liikkeellä enemmän kuin koskaan. Yleensähän niitä näkee vain aasialaisilla, jotka käyttävät niitä myös ilmansaasteitten takia. Revin omani naamalta vasta lentokoneen ovella. Oli helpotus heittää se roskiin. Turvassa! Vai olenko sittenkään?

Ruokakaupassa sydän alkoi hakata heti nopeammin, kun aasialaisen näköinen mies ohitti minut. Oululaisessa uimahallissa oli kuultu kovaääninen huuto: ”Varokaa, tuollon kiinalainen!” Kiinalaispoika oli juuri laskeutunut altaaseen uimaan.

– Miten typerää, kommentoin, vaikka olin käyttäytynyt samoin.

Toimittaja Pekka Seppänen sanoi tv:ssä suunnilleen jotenkin näin, että ennen kaikkea meidän pitäisi pelätä terveitä ihmisiä. Ne tappavat paljon helpommin kuin yksikään virus.

Julkaistu: 4.3.2020
Kommentoi »