Apu

Anna-Leena Härkönen: Valtataistelu

Anna-Leena Härkönen: Valtataistelu

"Jos olisin ollut mies, hän olisi ehkä saattanut nöyrtyä."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Palasin lomamatkalta Italiasta, suurten rakastajien maasta. Siellä mummokin saa tuntea olevansa nuori donna. Kaikenikäiset miehet huutelivat kadulla: ”Buongiorno, signora!”

Missä vaiheessa sitä muuttui signorinasta signoraksi? Ehkä kaksikymmentä vuotta sitten. Ja silloin kun olin vielä signorina, huutelut ärsyttivät välillä. Nyt oli toisin.

Kysyin eräänä päivänä rantaravintolassa, milloin on mahdollista saada lounasta. Keittiöstä syöksähti kokki, joka oli mursunviiksineen ja valtavine hattuineen kuin suoraan Fellinin elokuvasta.

– Signora, hän lausui juhlallisesti.  – Tämä ravintola aukeaa silloin kun te tahdotte.

Kaikkialla en saanut yhtä hyvää palvelua. Yhdessä liikkeessä myytiin käsintehtyjä sandaaleita. Bongasin liikkeen edustalla olevasta telineestä ihanat hopeanväriset sandaalit. Ne olivat täsmälleen oikeaa kokoa. Pyysin liikkeesssä työskentelevän vanhan miehen ulos ja osoitin hänelle sandaaleita.

– Ottaisin nuo hopeanväriset, sanoin.

– Ne eivät ole hopeanväriset, mies vastasi.

– Kyllä ne minusta ovat, väitin. Hän pudisti päätään ja veti minut perässään takaisin kauppaan. Siellä hän lätkäisi tiskiin kasan hopeanväristä nahkanarua.

– This is silver! I make you new!

Aloin turhautua. En halunnut teettää uusia sandaaleita kaikkine mittaamisineen ja muine säätämisineen, vaan ostaa ne, jotka telineessä olivat.

Onneksi miehen tytär tuli paikalle takahuoneesta. Pyysin hänetkin ulos ja kysyin, minkä väriset minun lempisandaalini hänen mielestään olivat.

– Silver, hän vastasi. Pyysin häntä irrottamaan sandaalit koukuista.  

Hän teki niin, ja palasimme liikkeeseen. Mies sai kohtauksen. En ymmärtänyt, mitä hän tyttärelle huusi, mutta se ei ollut rakentavaa tekstiä. Sitten hän sieppasi sandaalit tytön kädestä ja työnsi ne melkein nenääni kiinni.

– San! hän karjaisi.

Luulin hetken, että ”san” on joku italialainen värisävy, joka muistuttaa hopeaa, mutta sitten käsitin, että kyse oli auringossa haalistuneesta väristä. Sandaalit eivät olleet enää sitä hopean sävyä, jota ne joskus olivat olleet.

Sanoin sekä miehelle että tyttärelle, että sandaalien auringossa haalistunut väri ei häiritse minua. Halusin ostaa ne ja ottaa heti mukaani.

Mies pudisti päätään. Hän ei voinut antaa periksi. Jos olisin ollut mies, hän olisi ehkä saattanut nöyrtyä, mutta naiselle ei koskaan. Hän otti paperilapun, kirjoitti siihen raivostuneilla pölkkykirjaimilla: ”San!” ja iski nyrkillä sanan päälle.

Nyökkäilin. Että teki mieli korjata a-kirjain u:ksi, mutta en uskaltanut. Tässähän oli jo henki kyseessä muutenkin.

Otin lompakon esiin ja yritin vielä kerran. Hulluhan ukko olisi, jos ei suostuisi myymään täydellä hinnalla ”sanin” pilaamia sandaaleita.

Mies katsoi lompakkoani ja sähisi jotain italiaksi. Minua alkoi itkettää.

– Ei se myy niitä sinulle, tytär sanoi ja kohautti alistuneesti olkapäitään.

– Miksi ei?

Vastauksena oli monimielinen hymy.

– Grazie, sanoin ja lähdin kaupasta. Olin vähällä huutaa suureen ääneen suomeksi, että ”pidä poika tossus”, mutta tyydyin mutisemaan lauseen itsekseni vasta sitten, kun olin päässyt ulos.

Loppuloman ajan vaihdoin kadun toiselle puolelle, kun kyseinen kenkäliike alkoi lähestyä. En halunnut enää törmätä pässinpäiseen äijään.

On se pirua, että jokaisesta maailmankolkasta löytyy aina joku, jota pitää vältellä.

Julkaistu: 24.7.2014