Apu

Anna-Leena Härkönen: ”Nyt on aikaa kohdata itsensä” – Monet lohdutukseksi tarkoitetut ajatukset tuntuvat surkuhupaisilta

Anna-Leena Härkönen: ”Nyt on aikaa kohdata itsensä” – Monet lohdutukseksi tarkoitetut ajatukset tuntuvat surkuhupaisilta
Anna-Leena Härkönen kertoo kolumnissaan kummisetänsä tyttärestä, joka asuu rokotevastaisella seudulla mutta aikoo rynnätä rokotukseen heti, kun pääsee. ”Vaikka sen rokotteen sivuvaikutuksena puhkeais suuhun torahampaat, niin mää otan sen”, hän sanoi.
Julkaistu: 30.12.2020

Tässä ollaan edelleen. Keskellä korona-aaltoa. Sitä toista, johon en suostunut millään uskomaan. Onneksi välissä oli ihana kesä. Sen valo riitti pitkälle.

Kevät oli pahin aika. Kun kahvilat menivät kiinni, istuin tavaratalojen sisustuosastojen tuoleissa kirjoittamassa. Niin pääsin välillä muualle. Itsestäni en jaksanut pitää huolta. Miksi pestä tukka, kun ketään ei tapaa? Nyt olen pessyt sen joka päivä, että tuntisin itseni ihmiseksi.

Jotkut ystävistä ovat sairastuneet, onneksi kaikki lievästi. Maalla asuva kollegani sai viruksen, vaikka ei juuri poistunut kotoaan ja suurinpiirtein ui käsidesissä, kuten hän ilmaisi. Ja oli totta kai katkera. ”Miksi minä, miksi ei joku yökerhokiitäjä?” hän kysyi.

Turvavälien pitäminen ei minua niinkään häiritse. Puolituttujen halailu on joutavanpäiväistä. Todella läheisten halaamista olen jatkanut.

Maskia käytän, vaikkei se kuulemma suojaa sen kantajaa vaan muita. Silti maskin takana on turvallisempi olla. Tuudittaudun valheelliseen turvallisuudentunteeseen. Hyvä, että voi tuudittautua johonkin.

Kerran taksikuski oli paljain naamoin. En uskaltanut pyytää, että hän panisi maskin. Siitä olisi voinut tulla kohtaus. Pietarissa maskiton mies oli puukottanut maskillisen raitiovaunussa, kun maskillinen oli huomauttanut, että pitäisi käyttää maskia. Hermot ovat kireällä yhdellä sun toisella. Jonakin päivänä kasvomaskien takaa tullaan pois. Sekin voi tuntua uhkaavalta.

Eniten kaipaan matkustamista. Tältäkö tuntuu elää diktatuurissa? Mihinkään ei maasta pääse. No, ei tietenkään tunnu.

Kun on pakko olla kotona, kodin haluaa tehdä kodikkaaksi. Itse olen tuhlannut kukkiin enemmän kuin koskaan ennen. Aikaisemmin pidin sitä järjettömänä, koska kukat kuihtuvat niin nopeasti. Nyt tuntuu, että kuihtuu itse, ellei saa kukkia. Tulipunainen amaryllis kävisi psyykenlääkkeestä.

Joulukuusi on ilmestynyt monen kotiin jo marraskuussa. Eräs vesikävelyä harrastava ystäväni oli tosin vähällä potkaista kuusen nurin, kun oli niin raivoissaan uimahallien sulkeutumisesta.

”Tämä on kuulemma yhtenäistänyt kansaa. Miksi en huomaa sitä?”

Ymmärrän miksi jotkut yrittävät löytää tästä hyvää. Monet lohdutukseksi tarkoitetut ajatukset tuntuvat kuitenkin surkuhupaisilta. Kuten: ”Nyt on aikaa ja rauhaa kohdata itsensä”. Voin kertoa, että on kohdattu jo ennen koronaa. Ei tuntunut kivalta.

Tämä on myös kuulemma yhtenäistänyt kansaa. Miksi en huomaa sitä? Puheenaiheista ei ole pulaa, mutta vastapainoksi meistä on tullut toistemme kyttääjiä.

Ehkä se yhtenäistyminen näkyy vasta, kun pahin on ohi?

Ihana kummisetäni kuoli hiljattain. Hautajaisiin osallistui vain oma perhe. Siunaustilaisuus striimattiin. Osallistuin siihen yksin tietokoneen äärellä. Kokemus oli raju ja hyvä. Tuntui kuin olisi oikeasti ollut paikalla. Sitä paitsi kotioloissa uskalsi itkeä estottomammin.

Kummisetäni tytär asuu rokotevastaisella seudulla mutta aikoo rynnätä rokotukseen heti, kun pääsee.

”Vaikka sen rokotteen sivuvaikutuksena puhkeais suuhun torahampaat, niin mää otan sen”, hän sanoi.

Kommentoi »