Apu

Anna-Leena Härkönen: Titanic

Anna-Leena Härkönen: Titanic

"Ystäväni tihrusti taulua kyyneltensä läpi. Sitten hän kääntyi minuun päin säälivän näköisenä. – Sori, hän sanoi. – Sä taisit hukkua."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Minulla on Titanic-pakkomielle. Kirjahyllystä löytyy monia Titanicista kertovia teoksia, ja olen katsonut kaikki aiheeseen liittyvät dokumenttielokuvat. Sekä tietysti Titanic-elokuvan, tosin vasta kahteen kertaan.

Pari vuotta sitten kävin New Yorkissa, ja matkan kohokohta oli Titanic-näyttely.

Näyttelyssä oli esillä Titanicin hylyn ympäriltä löytyneitä esineitä sekä matkustajien valokuvia ja kertomuksia heidän kohtaloistaan. 

Lisäksi jotkut Titanicin hytit sekä kuuluisa portaikko oli rekonstruoitu, jotta kävijä saisi mahdollisimman todenmukaisen kuvan loistoristeilijästä.

Kävijöille annettiin pääsylipun yhteydessä myös aidon matkalipun jäljennös, johon oli kirjoitettu oikeasti laivalla olleen matkustajan nimi sekä matkustusluokka.

Kierroksen jälkeen sai sitten tarkistaa seinällä olevasta listasta, oliko kyseinen matkustaja selvinnyt vai ei. Minä matkustin New Yorkissa nimellä Elna Matilda Persson. Matkustusluokka oli kolmas eli huonoin. Toisin sanoen ei paljon mahdollisuuksia. Pelastusveneeseenhän pääsivät ennen kaikkea ykkösluokan matkustajat.

Ystävälläni oli ykkösluokan lippu. Kun hän tarkisti taulusta, miten oli käynyt, kyyneleet alkoivat valua hänen poskillaan.

– Mä selvisin! hän nyyhkytti.

– Entä minä? kysyin.

– Voiksä katsoa selvisinkö minäkin?

Ystäväni tihrusti taulua kyyneltensä läpi. Sitten hän kääntyi minuun päin säälivän näköisenä.

– Sori, hän sanoi. – Sä taisit hukkua.

Näyttelyn yhteydessä oli kauppa, josta sai ostaa kaikenlaista White Star Line -yhtiön kamaa, jäljitelmiä alkuperäisistä esineistä.  

Tarjolla oli esimerkiksi lautasia ja kuppeja, snapsilaseja ja punavalkoisia peittoja, jollaisia oli käytetty sekä hyteissä että ensimmäisen luokan aurinkokansilla.

En jaksanut raahata jenkeistä asti mitään, ja se jäi kaduttamaan.

Sama näyttely on nyt esillä Tallinnan lentosatamassa ja jatkuu vielä maaliskuun loppuun asti.

Totta kai piti mennä käymään sielläkin, varsinkin kun ostokset olivat jääneet tekemättä.

Mutta voi, näyttelystä oli jätetty pois juuri ne esineet, jotka kiehtoivat minua eniten ja jotka olisin halunnut nähdä uudelleen!

Mikseivät meren pohjasta pelastettu samppanjapullo, oliivisäilykepurkki ja hajuvesitehtailijan tuoksupullokokoelma olleet mukana?

Toisaalta sen korvasi museokahvilan tarjous: siellä sai syödä samaa ruokaa, jota tarjottiin Titanicin parhaassa ravintolassa viimeisenä iltana.

Listalla oli esimerkiksi lammasta minttukastikkeessa sekä parsasalaattia samppanja-sahrami-vinaigrettella, jälkiruoaksi Waldorfin vanukasta.

Tilasin kanaa lyonilaisittain paahdettujen perunoitten ja kermaporkkanoitten kanssa. Hyvää.

Syödessäni kuvittelin, että tämän aterian jälkeen hukun. En oikein saanut tunteesta kiinni.

Miksi minulla on tämä pakkomielle? Titanic lähti neitsytmatkalleen kymmenes huhtikuuta, mikä on syntymäpäiväni, mutta se ei selitä paljonkaan.

Jokin näissä suurkatastrofeissa kiehtoo. Että juuri tuo koru oli jonkun matkustajan kaulassa, juuri nuo kengät jonkun jalassa silloin kun alus painui jäiseen mereen ja lankesi täydellinen hiljaisuus.

En ole ainoa, jolla on tällaisia pakkomielteitä. Ei kai tämäkään kiertävä näyttely olisi muuten saanut niin suurta suosiota?

Tallinnan näyttelyssä olin muuten toisen luokan matkustaja Dagmar Jenny Ingeborg Bryhl. Sitä iloa, kun nimeni löytyi selviytyneitten listalta!

Kyllä kannatti käydä näyttelyssä toistamiseen jo tämän takia.

Julkaistu: 6.2.2014