Apu

Anna-Leena Härkönen: Myytti tuskaisesta taiteilijasta ei ole enää onneksi muodissa – Taiteilijalla ei tarvitse olla onneton lapsuus

Anna-Leena Härkönen: Myytti tuskaisesta taiteilijasta ei ole enää onneksi muodissa – Taiteilijalla ei tarvitse olla onneton lapsuus
Anna-Leena Härkönen tunnustaa kolumnissaan, ettei ole voinut sietää sitä, että kaiken maailman näpertelyä on kutsuttu luovuudeksi. Ja jos joku vielä kehtasi nauttia siitä, niin se vasta ärsytti.
Julkaistu: 25.11.2020

Minua pyydettiin kerran puhumaan luovuudesta erääseen seminaariin. Olin nuori, ehdoton ja jo ammatin kovettama.

Koska itse kärsin kirjoittamisesta, toisin sanoen luovasta työstä, en sietänyt sitä, että kaiken maailman näpertelyä kutsuttiin luovuudeksi. Ja jos joku vielä kehtasi nauttia siitä, niin se vasta ärsytti.

– Kaikissa ihmisissä ei ole luovuutta. Piste, julistin puhujanpöntöstä.

Hävettää.

– Lehtien haravointi ei ole luovaa, vaikka sitä tekisi kuinka luovalla mielellä.

Nolottaa.

En kestänyt sitä, että luovuus-käsite lätkäistiin mihin sattuu. Tuntui katkeralta, että toisinaan lamaannuin kirjoittaessani päiväkausiksi. Kirjoitin viiden minuutin pätkissä ja nousin välillä paikaltani ravaamaan läähättäen huoneesta toiseen.

– Ihan kun mä synnyttäisin, sanoin miehelle.

– Niinhän sä synnytätkin.

"Kuka haluaa lukea tasapainoisesta rivitalossa asuvasta perheestä? Ja eihän se ole kirja eikä mikään, jossa ei vähintään yksi ihminen kuole."

Luovan työn julmuus

Arkipäivän luovuus on tullut tutuksi vasta jokin aika sitten.

Viime jouluna keksin, että kirpputorilta löytämääni pienoislaivaan voi kiinnittää led-valot. Tämä toi suurta tyydytystä.

Myös uudissanat ja vertaukset ovat arkiluovuutta. Tuttavaperheen isä joutui käymään remonttia tehdessään kaksi kertaa rautakaupassa saman asian takia. Vesiputken osa ei ollut ensin osunut hyllyssä silmään.

– Mä en ymmärrä miten mä en huomannu heti sitä osaa, hän ihmetteli. – Siinähän se oli ku hevonen!

Pysäyttävästi ilmaistu. Tuota ei Kalevalasta löydy.

Luovan työn tekee julmaksi se, että kuka tahansa saa tulla kommentoimaan lopputulosta. Olen saanut palautetta esimerkiksi siitä, etteivät kirjojeni henkilöt ole tarpeeksi mukavia. Ketä kiinnostaa mukava ihminen? Kuka haluaa lukea tasapainoisesta rivitalossa asuvasta perheestä? Ja eihän se ole kirja eikä mikään, jossa ei vähintään yksi ihminen kuole.

Edesmennyt enoni katsoi asiakseen mylviä aina tapaamisten päätteeksi: ”Muista tehdä onnellisia loppuja!” Nyökyttelin säyseästi. Mutta en tehnyt. Onnellinen loppu on maailman epäkiinnostavin asia.

"Ystäväni, joka on tähän asti elättänyt itsensä muusikkona ja kuvataiteilijana, päätti opiskella puusepäksi. Hän on kokenut työn valtavan vapauttavaksi."

Myytti tuskaisesta taiteilijasta

Luovuuteen liittyvä myytti tuskaisesta taiteilijasta ei ole enää onneksi muodissa. Taiteilijalla ei tarvitse olla onneton lapsuus.

Näyttelijäkollega kertoi, että teatterikoulun ensimmäisellä kurssilla kaikkien oppilaitten piti kertoa taustastaan.

Tarinat olivat toinen toistaan hurjempia. Alkoholisti-isiä, sairaita äitejä, koko kliseitten kirjo. Toiseksi viimeisenä vuorossa ollut entinen narkkari kertoi, miten oli havahtunut elämän muutokseen. Hän oli istunut puiston penkillä ystävänsä vieressä, kun tämän pää oli yhtäkkiä halkaistu takaapäin kirveellä.

Seuraavaksi oli nuoren naisopiskelijan vuoro kertoa tarinansa.

– Mulla oli mukava lapsuus Espoossa, hän sanoi anteeksipyytävästi. – On tuettu ja rakastettu.

Tunnelma lässähti täysin.

Ystäväni, joka on tähän asti elättänyt itsensä muusikkona ja kuvataiteilijana, päätti opiskella puusepäksi. Hän on kokenut työn valtavan vapauttavaksi.

– Kun tekee tuolia, tietää, että siitä tulee tuoli, hän selitti. – Kun tekee levyä tai taulua, siitä voi tulla mitä paskaa tahansa.

Kommentoi »