Apu

Anna-Leena Härkönen: Sukulaisperheeni kodista löytyi luteita – Siitä seurasi monen kuukauden sirkus

Anna-Leena Härkönen: Sukulaisperheeni kodista löytyi luteita – Siitä seurasi monen kuukauden sirkus
Joku voisi luulla, että olen elämästä vieraantunut kaupunkilaistyttö, mutta olen maalta. Ja juuri siksi osaan pitää luontoon etäisyyttä. Se on ihan kiva, jos se ei tule liian lähelle, kirjoittaa Anna-Leena Härkönen kolumnissaan.
Julkaistu: 14.4.2021
Lähdin pari kesää sitten ystäväni mieliksi metsäretkelle. Hän lupasi elämyksen: hienoja maisemia ja mielenrauhaa. Jo ennen kuin pääsimme varsinaiseen metsään, minulla oli vaikeuksia ylittää voikukkapelto. Siellä olisi varmasti mehiläisiä tai käärmeitä.
Metsässä juoksenteli oravia. Suloisia olentoja, totta kai. Syötimme niille pähkinöitä. Ne tulivat ahneina liian lähelle, ja pelkäsin niiden purevan minut seulaksi.
Ja kyllähän se hienolta näytti, kun katseli kalliolta meren välkettä. Mutta kauniita maisemia näkee postikorteistakin. Ei ole pakko mennä paikan päälle.
Joku voisi luulla, että olen elämästä vieraantunut kaupunkilaistyttö, mutta olen maalta. Ja juuri siksi osaan pitää luontoon etäisyyttä. Se on ihan kiva, jos se ei tule liian lähelle.
Kodissani on pieni terassi, jolla liikkuu kaikenlaista porukkaa.
Lihava rusakko on ottanut tietyn kohdan pihastani omaksi paikakseen. Siinä se päivystää liikkumatta ja näyttää patsaalta. Joskus jopa kuolleelta. Olen antanut sille nimen Juhani. Kerran heitin sil- le porkkanan. Se katsoi sitä kuin halpaa makkaraa.
Linnuista pidän, ja laitan niille vettä kulhoon. Kerran näin, miten orava seisoi kahdella jalalla vesi­astian luona ja joi. Olen heitellyt linnuille leivänmurujakin, mutta silloin tulevat rotat.
Eräänä aamuna näin valtavan rotan terassin pöydällä ruokaa etsimässä. Teki mieli oksentaa. Pamautin kädellä ikkunaa. Rotta pudottautui ketterästi alas, mutta ei lähtenyt pihasta vaan pujahti koriin, jossa säilytän kukkaruukkuja. Reteää jengiä, nämä rotat. Yritin ajatella, etteivät ne voi mitään sille, että ovat rottia. Ei auttanut. Soitin huoltomiehelle. Nyt pihassa on myrkytyslaatikoita. Nekään eivät ole mikään mukava näky.
”Mä oon ihan luhistunut! perheen äiti vaikeroi puhelimessa. Meidän vaate­kaapin allakin on lutkia!"
Sukulaisperheeni kodista löytyi luteita. Siitä seurasi monen kuukauden sirkus. Kaikki vaatteet ja muut tekstiilit on pesty ja höyrytetty moneen kertaan. Sängyt on pussitettu, ja niiden ympärille on laitettu ludeansoja, muovikippoja, jotka tuholaisfirman ukkeli tulee säännöllisesti tyhjentämämään.
Kissatkaan eivät saa tulla enää yöksi sänkyyn nukkumaan, mikä on varsinkin perheen isälle iso kriisi. Vieraita ei saa kutsua, eivätkä he voi käydä kenenkään luona.
– Ehkä tämä on vappuun mennessä ohi, oli tuho­laisukkeli varovasti lupaillut.
Luteita on nykyään joka paikassa. New Yorkissa luteita löytyi jopa viiden tähden hotelleista. Erittäin loukkaavaa. Luteet eivät katso tähtiluokituksia, mutta silti. Missään ei ole turvassa.
– Mä oon ihan luhistunut! perheen äiti vaikeroi puhelimessa. – Meidän vaate­kaapin allakin on lutkia!
Ehdin pienen hetken ajatella, että nyt menee tuolla perheellä lujaa, kunnes tajusin, että hän tarkoitti lutikoita. Ei vaatekaapin alle kovin monta lutkaa mahtuisikaan.
Nyt heidän kodistaan on löytynyt myös koiperhosia ja turkiskuoriaisia. Ne häädetään kohtapuoliin, mutta koko porukka joutuu lähtemään vuorokaudeksi evakkoon.
– Enää rotat puuttuu, perheen isä totesi. – Ne tulee varmaan viemäristä.
Pian tuholaisfirman täytyy varmaan evakuoida koko kerrostalo.
Kommentoi »