Apu

Anna-Leena Härkönen: Seniorialennus


Anna-Leena Härkönen pohtii vanhenemista ja eläkkeelle jäämistä.
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto

Olin ostamassa lippua Krakovan arkeologiseen museoon.

– Tuleeko seniorialennus? kassalla oleva ukko kysyi.

 – Ei! huudahdin. Minulla oli aurinkolasit ja angorabaskeri. Ehkä näytin ukon mielestä kutistuneelta mummolta. Ystävältäni hän ei kysynyt mitään. Menimme sisälle museoon.

– Tänne minä kuulunkin, ajattelin masentuneena. Sitten alkoi naurattaa. Se on joka tapauksessa edessä. Eläkeikä.

Mistä sitä tietää, mihin eläkeiässä hurahtaa?

Ajan kulun huomasi häkellyttävällä tavalla syksyllä järjestetyssä luokkakokouksessa. En ollut nähnyt monia koulukavereistani neljäänkymmeneen vuoteen. Osan tunnistin, toisia en. Tuntui oudolta ajatella heitä aikuisina naisina ja miehinä. Minulle he ovat ja tulevat aina olemaan tyttöjä ja poikia.

– Me ollaan vanhoja ku taivahan kansi, vaikeroin pulpettikaverinani aikoinaan istuneelle Pekalle.

– Ei meitä tapa mikkään, hän vastasi. 

Samalla pohjoisen reissulla vierailin kummivanhempieni luona. 

– On kuule ihanaa kun tässäkin iässä löytää uusia juttuja, kummitätini hehkutti.

– Mää oon opetellu Sudokua ja viime viikonloppuna oltiin kansanlaulumessuilla!

Kansanlaulumessut. Minulle tuli kylmä. Mutta mistä sitä tietää, mihin itse eläkeiässä hurahtaa?

Harva kaipaa töihin

Minulla on monta eläkkeellä olevaa ystävää, eikä kukaan heistä kaipaa takaisin töihin. Yksi heistä pelkäsi etukäteen, miten pärjäisi taloudellisesti, mutta yllättyi iloisesti kaikista alennuksista, joita alkoi saada. Niistä seniorialennuksista.

 Ex-anoppini kyllä kaipasi työelämään. Hän oli toiminut yksityisyrittäjänä, ja eläkkeellä olo tuskastutti.

– Millä mie tappasin tämän päivän? hän mietti monta kertaa. Joskus hän ratkaisi ongelman ajelemalla raitiovaunulla päämäärättömästi ympäri kaupunkia. Onhan sekin viihdykettä, kun katselee muita matkustajia tai ikkunasta ulos. Pitäisi ehkä kokeilla. Siitä voisi saada työhön ideoita.

Ihmisestä tulee suvaitsemattomampi

Minulle kirjailijana tulee olemaan todennäköisesti helpompaa sopeutua eläkkeellä oloon. Jo nyt on paljon tyhjää aikaa, reviiri kapea ja elämä on aikamoista hissuttelua.

Mutta toistaiseksi olen sentään melko terve. Yksi lapsuudenystäväni sai juuri kuulolaitteen. Asia masentaa häntä. Toinen, samanikäinen, on alkanut aivoverenvuodon jälkiseurauksena unohdella niin paljon asioita, että hän harkitsee varhaiseläkkeen anomista. Työ tuntuu ylivoimaisen uuvuttavalta.

Mutta ajatus eläkkeelle jäämisestäkin kammottaa häntä.

– Sen jälkeen mulla olisi eläkeläisen identiteetti, hän sanoi. Mutta eikö sekin olisi parempi kuin hermoheikon identiteetti?

Vanhenemisen huomaa myös siitä, että ihmisiin alkaa ottaa etäisyyttä. 

Ennen pystyi olemaan ystävä melkein kaikkien kanssa. Erilainen maailmankatsomus ei ollut este. Nykyään on. Johtuisikohan siitä, että ikääntyessään ihminen jämähtää tiukemmin asenteisiinsa ja hänestä tulee suvaitsemattomampi? Vaikka luulisi sen menevän toisin päin. 

Itse pääsen pois, lapseni jäävät tänne

Joskus olen kiitollinen iästäni. Tämä hullujenhuone, jota maailmaksi kutsutaan, on täynnä kauhuskenaarioita. Taudit, joihin antibiootit eivät enää pure. Terrorismi. Ydinsodan uhka. Ilmastonmuutos.

Minä pääsen ehkä ajoissa pois ennen kuin kaikki romahtaa. Paitsi että lapseni ja hänen mahdolliset lapsensa jäävät tänne. Kannattaa ajatella mieluummin kansanlaulumessuja.

Julkaistu: 28.11.2018