Tallinnan-laivan loungessa oli pelottava tarjoilija. Hän tamppasi terveyssandaaleissaan ja tiuski ihmisille. Ehkä tämä oli naisparan ainoa estradi. Mutta asiakkaan tehtävä ei ole toimia kenenkään yleisönä. Valmistauduin jo hyökkäykseen sen varalta, että hän tiuskii myös minulle. Mutta ei tiuskinut. Pirullisten ihmisten pirullisin puoli on se, etteivät he olekaan pirullisia juuri silloin kun odottaisi.
Perillä Tallinnassa sama meno jatkui. Jossain vaiheessa eestiläiset paransivat palvelukulttuuriaan, mutta nyt tuntui kuin olisi singahdettu takaisin neuvostoaikoihin. Hymyjä ei juuri irronnut. Ja asiakaspalvelussa tärkeintä on hymy, ei se, onko se aito.
Mutta yksi asia ulkomailla osataan: tarjoilija kysyy lähes aina heti ruokalistan annettuaan, haluaisiko asiakas jotain juomaa alkuun. Täällä meidät jätetään usein heitteille. Täytyy huudella tarjoilijan perään, että saisinko lasin viiniä.
Siinähän voi tulla sellainen väärinkäsitys, että alkoholi on jotenkin tärkeä asia.
Ystävilläni oli kiusallinen gourmet- ravintolakokemus Belgiassa.
– Tarjoilija laukkasi yhtenään keskeyttämässä meidän keskustelun ja selittämässä niistä ruoista kaikkea epäkiinnostavaa, toinen kertoi.
– Me oltiin niin ku panttivankina siinä ravintolassa.
– Onhan tuo verrattavissa Leningradin piiritykseen, minä vastasin. Mutta ymmärsin kyllä ärtymyksen.
Kauhuseuralainen ravintolassa on se, joka ei osaa millään päättää, mitä ottaisi, urkkii loputtomiin erilaisten annosten ainesosista. Minun mielestäni muilla on tässä tilanteessa oikeus tilata oma annoksensa ja alkaa syödä. Kuten myös silloin, jos joku on myöhässä.
Kerran istuin nälissäni seurueessa, josta puuttui eräs kroonisesti myöhästelevä henkilö.
– Mä ainakin tilaan nyt, ilmoitin lopulta ja tilasin. Ei ollenkaan häirinnyt syödä yksin ennen muita.
Myös lapset voivat olla kauhuseuralaisia. Eräs ystäväni kysyi, voiko hän ottaa kymmenvuotiaan tyttärensä mukaan lounaalle.
– ”Adalmiina” on hyvin herkkä ja kuuntelevainen, hän lupasi.
Tämän mainospuheen jälkeen suostuin. Herkkä ja kuuntelevainen ”Adalmiina” puhui koko ajan päälle, käytti haarukkaa ja veistä rumpupalikoina ja tuijotti minua kylmillä silmillään.
– Missä se cokis viipyy? hän tiuskaisi tarjoilijalle.
Avasin jo suuni sanoaksani, että noin ei ihmisille puhuta, mutta suljin sen sitten. En halunnut välirikkoa tytön äidin kanssa.
Laskun aika on joskus kiusallinen. Joku saattaa keksiä että lasku jaetaan kaikkien kesken tasan. Se ei ole koskaan oikeudenmukaista.
Jos tilaa pelkän pääruoan ja lasin viiniä, ei huvittaisi maksaa toisten alkuruokia ja snapseja millään. Ja se, joka tasaamista ehdottaa, on yleensä tilannut kaikkein eniten.
Joskus on tietysti mukavaa, jos tarjotaan.
Mutta siitä tulee helposti sellainen olo, että nyt pitää olla erityisen veikeää seuraa, hyvittää asia jotenkin.
Maksaminen tuntuu muuten aina kestävän. Kerran eräs tuttavani hermostui odottamiseen ja söi laskun. Kun tarjoilija lopulta tuli takaisin, hän ei ollut ilahtunut.
