Apu

Anna-Leena Härkönen: Rakkaus sattuu, se ei tunnu pelkästään mukavalta – tietoisuus omasta vallasta hauraaseen olentoon pelottaa

Anna-Leena Härkönen: Rakkaus sattuu, se ei tunnu pelkästään mukavalta – tietoisuus omasta vallasta hauraaseen olentoon pelottaa
– Minua ovat aina ärsyttäneet lemmikkien omistajat, jotka kutsuvat itseään isiksi ja äideiksi. Kun Igor pari päivää sitten mourusi tuskaisella äänellä (laskelmointia!) ruokaa, syöksyin keittiöön ja kiekaisin: ”Äiti laittaa!”
Julkaistu: 3.2.2021
Minä olen rakastunut. Hänen nimensä on Igor.
Igor on kissa. Viisikuukautinen Cornish Rex. Eikä edes minun vaan poikani kissa. Mutta minä saan hoitaa sitä.
Igorilla on lyhyt, silkkinen turkki, joka kihartuu yhä enemmän, kun se kasvaa. Suuret pupumaiset korvat. Töppöviikset, jotka sojottavat, minne sattuu. Sen naukumisesta tulee mieleen Aku Ankka. Terävä, kova ääni, jota ei voi sivuuttaa. Mutta mieluummin vaativa ja itsetietoinen kissa kuin sohvan alla piileskelevä säikky otus. Se tuoksuu popcornille ja voille.
Olen alkanut käyttäytyä kuin hysteerinen isoäiti. Kuvaan Igoria koko ajan ja lähettelen kuvia kaikille. Haluaisin syöttää sille loputtomasti herkkuja, mutta poika on kieltänyt. Olen mummi, joka ei millään haluaisi pitää kiinni karkkipäivistä. Kun kävin ruokakaupassa, minulla oli niin kiire takaisin kissan luokse, että vetolaukkuni kellahti kyljelleen kadulle.
Näen kissoja siellä missä niitä ei ole. Kun joku heiluttaa jalkaansa, olen varma, että ohi vilahti kissa. Kissa on istunut myös ikkunalaudalla ja paljastunut villatakiksi.
On lumoavaa seurata kauniin eläimen olemista. Kun Igor katselee ikkunalaudalla lintuja, minä katselen sitä. Laatuviihdettä. Minulla oli jostakin syystä sellainen käsitys, ettei rotukissalle maistuisi linnut tai hiiret. Kyllä maistuisivat. Raakana. Se on tappaja siinä missä muutkin.
Ei ihme, että vanhainkoteihin hankitaan eläimiä. Kivut ja ahdistuneisuus vähenevät, kun saa pitää sylissään kehräävää olentoa. Kissa on minunkin mindfullness-harjoitukseni. Kun olen sen seurassa, minussa on vähemmän vihaa. Kun leikin sen kanssa, en ajattele mitään muuta.
”Cornarit” ovat hyvin ihmisrakkaita ja sopivat usein myös allergikoille. Niitten ruumiinlämpö on tavallista korkeampi. Kun Igor nukkuu peittoni alla, joudun panemaan patterin pois päältä, etten paistu kuoliaaksi.
Jokin aika sitten näin unta, että laitoin Igorille vaahtokylvyn vauvojen muoviammeeseen. Se nojautui ammeen reunaa vasten ja alkoi yhtäkkiä puhua.
– Täällä on mukavaa, se sanoi.
"Kissat kuulemma pitävät ihmisiä toisina kissoina, vain eri näköisinä. Kun ystävä tuli joulunpyhinä käymään, hän näytti minun mielestäni aivan kissalta."
Minua ovat aina ärsyttäneet lemmikkien omistajat, jotka kutsuvat itseään isiksi ja äideiksi. Kun Igor pari päivää sitten mourusi tuskaisella äänellä (laskelmointia!) ruokaa, syöksyin keittiöön ja kiekaisin: ”Äiti laittaa!”
Olen muutenkin yliherkässä mielentilassa. Uudenvuodenaattona Igor pelkäsi räjähteleviä raketteja niin, että sen pieni sydän hakkasi. Pidin sitä sylissäni ja juttelin sille. Alkoi itkettää.
Rakkaus sattuu, se ei tunnu pelkästään mukavalta. Minulle on tullut samanlaisia tunteita kuin vastasyntyneen vauvan äitinä. Tietoisuus omasta vallasta hauraaseen olentoon pelottaa. Valkoposkihanhia saa mielestäni lahdata mielin määrin mutta lemmikin kaltoinkohtelusta pitäisi joutua linnaan.
Kissat kuulemma pitävät ihmisiä toisina kissoina, vain eri näköisinä. Kun ystävä tuli joulunpyhinä käymään, hän näytti minun mielestäni aivan kissalta. Ai niin, minähän en ole itse kissa. Vielä. Ihmisten suurin vika taitaakin olla se, etteivät he ole kissoja.
2 kommenttia