Apu

Anna-Leena Härkönen: Olis niin kiva


Anna-Leena Härkönen kirjoittaa ystävistä, jotka eivät edes vastaa viesteihin.
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto

Törmään työkuvioissa vanhaan ystävään.

– Olis niin kiva nähdä jollain terassilla kun kelit lämpenee!

Ilahdun ja ehdotan, että pyydämme mukaan myös kolmannen ystävämme. Diili.

Minä olen ratkaisukeskeinen ihminen. Jos minulle ehdotetaan jotain, alan järjestää asioita. Merkitsen mahdollisen tapaamisen almanakkaan. Ja kun ilmat lämpenevät, laitan molemmille viestin, jossa ehdotan sopivaa päivää. Toinen vastaa heti myöntävästi. Siitä, joka koko ideaa ehdotti, ei kuulu mitään.

Lähetän toisen viestin, jossa kysyn saiko hän ensimmäisen. Ei vastausta. Lähetän kolmannen viestin, viimeisen. Täydellinen hiljaisuus.

Viimein kysyn siltä, joka vastasi, että odotetaanko vielä vai annetaanko olla. Hän kertoo takellellen, että oli törmännyt ystäväämme joogatunnilla, ja tämä oli kertonut, ettei jaksa lähteä.

– Se oli niin väsynyt, että hädin tuskin jaksoi puhua, ystäväni selittää.

Jaksoi kuitenkin lähteä joogaan, ajattelen myrkyllisesti. Olisiko ollut liian työlästä naputella minulle lyhyt viesti? ”Nyt en jaksa, palataan asiaan.”

Tunnen olevani pelle, joka puuhastelee touhukkaana, vaikka toiset eivät viitsi edes vastata viesteihin. Myönnetään, että minulla on enemmän vapaa-aikaa hoitaa tällaista. Toisaalta hoidan luvatut jutut silloinkin, kun on kiire. Ja vastaan aina viesteihin.

Kuulostan ehkä omahyväiseltä, mutta niin minulle on kotona opetettu. Toisia ei saa jättää ”roikkumaan”.

"Kun mä nyt vaan oon tämmönen"

Minulla on kolmaskin ystävä, joka vastaa usein viesteihin hiljaisuudella.

– Mun piti kyllä soittaa mut sit siihen tuli kaikkee ja mä unohdin koko asian, hän saattaa selittää iloisesti.

– Kun mä nyt vaan oon tämmönen!

Ikään kuin sille ei mahtaisi mitään. Asiat voi vaikka kirjoittaa muistiin. Ei ihminen lähde yleensä kauppaankaan ilman muistilistaa. Sitähän toitotetaan, että itsensä pitäisi hyväksyä sellaisena kuin on.

Kuuluuko siihen hyväksyntään myös huono käytös? Eikö ihminen, joka ei kykene vastaamaan yhteen tekstiviestiin, ole ylikuormitettu tai kärsi masennuksesta?

On nöyryyttävää kysellä jälkikäteen, tuliko tekstiviesti tai meili perille vai ei. Tuntea itsensä kuningattaren seurakoiraksi. Sitä paitsi minä huolestun, jos vastausta ei ala kuulua. Onko ystävällä kaikki hyvin?

Totuus on alkanut joittenkin kohdalla valjeta. Heillä on kaikki hyvin, he eivät vain viitsi vastata.

Ikävä kyllä oharintekijät ovat usein hauskoja tyyppejä. Ehkä vastuuttomuus jotenkin kuuluu heidän hurmaavaan luonteeseensa? Hauskuus ei kuitenkaan korvaa vaivannäköä ja pahaa mieltä, joita järjestäjä kokee.

Roolit määritellään ystävyyden alussa

Onneksi on myös toisenlaisia ystäviä. Kuten se viiden lapsen rintasyöpää sairastava äiti, joka vastaa aina viesteihin. Paras tapa tehdä asiat on tehdä ne.

Sanotaan, että ystävyyden alussa määritellään kummankin henkilön roolit, ja ne yleensä pysyvät. Minulle on osunut liian usein seurakoiran rooli.

Mutta nyt se koirana oleminen loppuu. Kerroin joogaihmisille lähteväni mielelläni terassille, mikäli he ottavat aikataulujen miettimisen vastuulleen. Eivät he ota.

Silti minulla on hyvä olo ja valtava vapauden tunne. Enää ei tarvitse yrittää. Voihan se olla että törmätään jollain terassilla.

Olis niin kiva.

Julkaistu: 10.7.2019