Apu

Anna-Leena Härkönen: Näyttelijät pöllivät ihmisten eleitä ja puhetyylejä – Minä varastin kerran lähikaupan myyjän tavan puhua

Anna-Leena Härkönen: Näyttelijät pöllivät ihmisten eleitä ja puhetyylejä – Minä varastin kerran lähikaupan myyjän tavan puhua
Myyjällä oli tapana kysyä laulavalla äänellä: ”Onko plussa-korttia?” Otin saman nuotin pu­heeseeni, kun näyttelin sairaanhoitajaa. ”Ja iltalääkkeen aika,” Anna-Leena Härkönen kirjoittaa kolumnissaan.
Julkaistu: 10.11.2021

Näin unta, jossa loistohotelli mainosti antavansa reilun alennuksen huoneesta, jos asiakas kävisi tervehtimässä viereisen hoivakodin tuntematonta vanhusta. Ajattelin ensin, että mitä hittoa, en varmasti mene. Sitten tulin toisiin ajatuksiin. Siitähän voisi saada materiaalia! Heräsin, ennen kuin mahdollinen vierailu tapahtui.

Kirjailijalle materiaalin kerääminen on elinehto. Sillä, miltä ryöstetyistä tuntuu, ei ole juuri merkitystä.

Ennen oli toisin. Minulla oli nuorena naapuri, joka kauppasi ternimaitokapseleita. Hänen ovessaan oli mainoslappu jossa luki: ”Myyn terveyttä ja elinvoimaa!” Naapuri oli haamunkalpea ja kaukana elinvoimasta, ei siis mikään hyvä mainos tuotteilleen. En uskaltanut käyttää sitä kirjassani, koska pelkäsin naapurin tunnistavan itsensä. Vaikka tuskin hän edes kirjojani luki.

Annoin kirjailijakollegani Niina Hakalahden ottaa jutun. Se toimi oikein hyvin hänen romaanissaan. Olin sitä paitsi otettu siitä, että aiheeni kelpasi.

Nykyään varastan kylmästi ilman tunnontuskia. Perheellisen on pakko yrittää.

On minullakin silti jonkinlainen moraali. Jos kirjoittaa autofiktiota, ihmisten omia nimiä ei saa kysymättä käyttää. Tai täytyy odottaa, että he kuolevat. On todella pelottavaa, että jokin aika sitten kirjailija tuomittiin sakkoihin, koska jotkut tuttavat olivat tunnistaneet itsensä fiktiivisestä romaanista. Mihin me olemme menossa?

– Minulta et sitten varasta, ilmoitti eräs mies minulle heti ensitapaamisella. En viitsinyt sanoa, ettei hänellä ollut mitään varastamista.

Kauheittenkin asioitten muuttaminen materiaaliksi on myös selviytymiskeino. Kun jollekin asialle ei voi mitään, siitä täytyy penkoa absurdit puolet, että voisi edes nauraa.

Ystäväni menehtyi Laosissa vuosi sitten.

Paikalliset ehdottivat leskelle, että ruumis poltettaisiin vanhojen rituaalien mukaan avoimella paikalla, että kaikki pääsevät katsomaan. Siinä on tosin se vaara, että ruumis pompsahtaa pystyyn arkusta ja raajat alkavat ojennella joka suuntaan. Se ei ehkä näyttäisi mukavalta. Leski kieltäytyi. Ruumis poltettiin krematoriossa, että tuhka saataisiin omaisille Suomeen. Mutta tuhka juuttui koronarajoitusten takia Laosiin, hautajaisia ei voinut järjestää pitkään aikaan.

Ainoa paikka, johon Laosista viimein pääsi, oli Wien. Leski matkusti Wieniin, ja ystäväni äiti meni perässä. He tapasivat siellä, ja uurna vaihtoi omistajaa. Paitsi ettei tuhka ollut uurnassa. Se oli kalojen säilytystölkissä. Tölkki oli kääritty kankaanriekaleeseen, johon oli kirjoitettu tussilla ystäväni nimi, väärin. Tölkki päätyi kahdeksankymppisen äidin reppuun. Poika oli palannut kotiin.

Kysyinkö omaisilta lupaa tämän tarinan kertomiseen? En. He olisivat voineet kieltää.

Ehkä tämä kauheittenkin asioitten muuttaminen materiaaliksi on myös selviytymiskeino. Kun jollekin asialle ei voi mitään, siitä täytyy penkoa absurdit puolet, että voisi edes nauraa.

Näyttelijät pöllivät ihmisten eleitä ja puhetyylejä. Minä varastin kerran lähikaupan myyjän tavan puhua. Hänellä oli tapana kysyä laulavalla äänellä: ”Onko plussa-korttia?” Otin saman nuotin pu­heeseeni, kun näyttelin sairaanhoitajaa. ”Ja iltalääkkeen aika!”

Olen siis varas kaikilla rintamilla.

1 kommentti