Tuomas Kyrön uusin kirja Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja kuvaa koskettavasti vanhenemiseen liittyviä tuntemuksia.

”En valita. Ei ole kipuja. En ihan yksin olekaan. Usein vain on jotenkin turhaa. Sellaista niin kuin istuisi terveyskeskuksen odotushuoneessa eikä sitä kutsua huoneeseen koskaan tulisi. Pitäisi ihmisellä olla tärkeämpääkin tekemistä kuin katsella ikkunasta samaa maisemaa, jossa vain puun lehdet vaihtuvat.”

Mielensäpahoittaja on keskittynyt kaipaamaan vanhoja hyviä aikoja. Nuorisoa hän kutsuu lättähatuiksi.

Samastun Mielensäpahoittajaan voimakkaasti. Tosin en ole vielä yhtä vanha, mutta tunnen itseni samalla tavalla syrjäytyneeksi ja kelkasta pudonneeksi.

Kun kuuntelen itseäni kymmenen vuotta nuorempien ihmisten puheita, ymmärrän noin puolet.

Lauseet koostuvat sanoista, jotka liittyvät sosiaaliseen mediaan ja muuhun epämääräiseen. Tuntuu kuin keskustelisi ulkomaalaisten kanssa.

Ja pahemmaksi vielä menee. Twiittaamiset ja twäättäämiset ovat ehkä kymmenen vuoden kuluttua ainoa keino kommunikoida ihmisten kanssa, joten minusta tulee varmasti silloin täysin mykkä.

Nuorena sitä kuvitteli, että vanheneminen rauhoittaa ihmistä. Ei rauhoita. Esimerkiksi keskittymiskyky on huonontunut valtavasti. 

Jonottaminen on entistä tuskallisempaa. Lisäksi luulen sairastuneeni kasvosokeuteen.

Viimeksi nolasin itseni, kun minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa pariskunnasta, joka oli ollut samoissa vappujuhlissa ja istunut koko illan minua vastapäätä.

Ja kun terveyssisar kysyi puhelimessa, minkä ikäinen poikani on, minun piti kysyä asiaa pojalta itseltään.

Jonkinlaista kokemusta on tietysti kertynyt vuosien varrella. Nimittäisin sitä mielelläni elämänviisaudeksi, mutta en kehtaa. 

Saattaisi kuulostaa omahyväiseltä. Kun näkee nuoren ihmisen tekemässä samoja virheitä, joita itse aikoinaan teki, yrittää puhua järkeä ja luulee, että se auttaa.

– Älä tuhlaa nuoruuttasi mieheen, joka ei välitä sinusta eikä halua perustaa perhettä, sanoin kerran eräälle parikymppiselle naiselle, joka tuskaili rahattoman ja kypsymättömän jätkän kanssa.

– Mutta kun mä rakastan, hän vastasi surkeana.

Niinpä. Järkipuheesta ei ole hyötyä. Virheitten tekemisestä on.

Luulisi, että ikääntyminen tasoittaisi sukupolvien välistä kuilua. Että kaikki vanhukset olisivat samaa sakkia, joilla on saumaton yhteishenki. Mutta ei se niin mene.

Ystäväni 94-vuotias äiti päätti hiljattain lopettaa vanhuksille suunnatun Ruska-kerhon.

– Miksi sä sen lopetat? ystäväni kysyi. – Siellähän on kaikenlaista kivaa toimintaa.

– Kun nuoriso kukkoilee siellä, ei sinne viitti ennää mennä, äiti vastasi.

– Mikä nuoriso?

– No seittemänkymppiset! Koko ajan äänessä! Hulluksi tekevät ihmisen!