Apu

Anna-Leena Härkönen: Nuorentava kasvohoito sattui - "Onko sulla viinaa?"

Nuorena sitä ajatteli ylimielisesti, että vanheneminen on kiinni asenteesta. Ei ollut.
Kuvat Hannes Paananen

Pieni punainen viiva ilmestyi eräänä päivänä nenänpieleen. Luulin sitä finniksi, mutta kosmetologi kertoi sen olevan iän tuoma ihomuutos, suurentunut verisuoni. Ahdistuin heti. Kasvojen verisuonethan suurentuvat runsaasti juovilla ihmisillä.

Olinko ryypännyt itselleni punaisen viivan nenään? En. Kyse oli aivan tavallisesta vanhenemiseen liittyvästä ilmiöstä.

Ei nätillä naamalla montaa velliä keitetä, kirjoittaa Jani Nieminen romaanissaan Komero.

Niin. Ehkä ei keitetä, mutta kuka nyt velliä haluaisi? Ulkonäköasioita ei voi täysin sivuuttaa.

Nuorena sitä ajatteli ylimielisesti, että kaikki on kiinni asenteesta. Jos ei suostu vanhenemaan, ei vanhene. Mutta maan vetovoima ei ole asennekysymys.

Juttelin Las Palmasissa eläkevuosiaan viettävän miehen kanssa. – Miten mulle näin kävi? hän kysyi ja hörppäsi cavaansa.

– Nuorena olin niin hyvännäkönen. Eestä ku Elvis ja takaa ku Tarzan.

Seitsemänkymppinen ystäväni osti tummanruskeaa tukkamoussea saadakseen harmaat piiloon. Tulos oli hyvä. Hän keksi värjätä myös viiksensä. Se ei enää toiminut.

– Mää näytin Hitleriltä. Ihan säikähin ku katoin peiliin.

Sain eräänä päivänä pakkomielteen siitä, että naamani on muuttunut laatikon malliseksi. Oli pakko kertoa siitä kaikille. Tilanne kärjistyi niin, että kerran ennen illanviettoa ystäväni ilmoitti: ”Laatikoista ei sitten puhuta.”

– Sä et tajua vielä vanhenemisesta mitään, hän lisäsi. – Mä huovutan ihan pian tonttuja jossakin hoitokodissa enkä muista enää omaa nimeäni. Huovuttaen hautaan!

Muistin katoaminen tuntuu ahdistavan monia enemmän kuin kivut.

Tavarataloketjun ruokatiskit ovat kokeneet sukupolvenvaihdoksen. Johto halusi palkata nuorempia myyjiä. Nämä paremman näköiset nuoret eivät kuulemma tiedä mistään mitään. Asiakas saa huonoa palvelua, kun vanhat hyvät on siivottu pois silmistä.

Minulle tehtiin kasvoja kiinteyttävä toimenpide. Niin kauhea, että kipulääkkeestä huolimatta olin vähällä lähteä kävelemään. Pyysin lisää kipulääkettä, mutta kiintiö oli täynnä.

– No, onko sulla viinaa? kysyin hoitajalta. – Jos ei ole, tämä homma loppuu tähän.

– Itse asiassa on, hoitaja vastasi. – Viskiä.

Sain tilkan viskiä muovimukissa.

– Onko tämä eka kerta ku potilas pyytää viinaa?

– Itse asiassa on.

Ehkä viski auttoi, ehkä ei. Helvettiä se silti oli. Tuntui kuin minut olisi hakattu pimeällä kujalla ja ryöstetty myös.

– Kiitos ja anteeksi, hoitaja sanoi, kun maksoin laskua.

”Hoidon” jälkeen olin päiviä turvonnut ja punainen. Auttoiko se? Auttoi. Siihen on pakko uskoa.

Yritin saada punaisen viivan poistettua laserilla. Ihotautilääkäri esteli. Toimenpide olisi kivulias ja kallis, ja se pitäisi toistaa kolme kertaa. Senkin jälkeen viiva vain vaalenisi, ei katoaisi. Lääkäri neuvoi peittämään sen meikillä ja unohtamaan koko asian.

Punaisen viivan kanssa on siis vain opittava elämään. Kehtasinko todella kirjoittaa edellisen lauseen?

Julkaistu: 12.2.2020
Kommentoi »