Palasin juuri Kaukoidästä ystäväni kanssa. Hän on eläkkeellä oleva hurmaava herra, johon ikääntyminen ei ole juuri purrut. Olemme matkustaneet yhdessä ennenkin, ja kaikki on mennyt aina hyvin.

Paluulennon alku meneekin hyvin. Sitten ystäväni alkaa kitata konjakkia. Jutut menevät yksinpuheluksi, eikä niissä ole tolkun häivää. Hän myös laulaa kovalla äänellä.

Yritän ensin hyvällä. Hänhän ei suolla henkilökohtaisia loukkauksia, on vain noin yleisesti jumalattoman rasittava.

– Oikeesti, ole kiltti ja anna mun nukkua, sanon.

– Jos et ole hiljaa, niin saat kahdensadan euron sakot.

Ei vaikutusta. Kovennan sävyä.

– Jos sä et kohta lopeta, niin mä pyydän lentoemäntiä viemään sut lepositeisiin. Jos sä jatkat tota vielä hetkenkin, niin mä vedän sua turpaan. Ja ensi kesän Sisilian-matkalle mä en sun kans lähde!

Ei vaikutusta. Mitä tehdä, kun mikään ei mene perille, ei hyvä eikä paha viestintä?

Laitan käden hänen suunsa eteen, kun hän laulaa. Laulu jatkuu heti vedettyäni käteni pois. Läppään häntä sormille, kun hän yrittää kaivaa korvatulppaa korvastani. Hän yrittää sitä uudelleen hetken kuluttua.

Sitten hän päättää panna tupakaksi ja etsii askinsa ja sytkärinsä repusta. Savuke on jo suussa, kun otan sen pois ja sytkärin myös. 

Seuraavaksi ystäväni kaivaa esille kännykän ja panee sen päälle. Täytyy kuulemma soittaa eräälle tärkeälle ihmiselle. 

Otan kännykänkin pois.

– Sä oot varas! hän huutaa.

Vilkaisen muita matkustajia. He eivät katso meihin päin. Ehkä he luulevat, että siinä matkustaa tytär dementoituneen isänsä kanssa. 

Dementikothan tapaavat syytellä omaisiaan varkaiksi tuon tuostakin.

Menen lentoemäntien osastolle ja pyydän, etteivät he myisi enää hänelle viinaa. He lupaavat. Ystäväni huojuu myös seuraan.

– Antakaa mulle paperia ja kyniä, mä haluan piirtää!

Hänelle pengotaan jostain lehtiö ja kasa lapsille tarkoitettuja värikyniä.

Konjakkia hän ei enää saa, vaikka käy sitä monta kertaa kysymässä.

Ystäväni piirtää ja papattaa. Joku matkustajista käy ilmeisesti valittamassa, sillä yksi emännistä tulee sanomaan: ”Nyt täällä pitäis olla vähän hiljempaa. Sullahan on paperia ja kyniä, kirjoita vaikka muistiin niitä ajatuksias, joita sulle tulee, mutta älä puhu niistä ääneen.”

Ystäväni pysyy hiljaa kokonaiset viisi minuuttia. Sitten meteli jatkuu taas. Lopulta hän nukahtaa noin puoleksi tunniksi ja herää vasta, kun kuulutetaan laskeutumisesta.

– Minne me laskeudutaan? hän kysyy.

– Helsinkiin tietysti.

– Kylläpä meni nopeasti tämä lento! Yhtäkkiä ollaankin perillä!

En viitsi sanoa, että minun lentoni oli elämäni pisimpiä. Odotan kiihkeästi, että pääsen kotiin nukkumaan. Yksin.

Ulkona ystäväni pää selviää yhtäkkiä.

– Kauheeta, hän parahtaa.

– Mä en muista koko lennolta paljon mitään! Mutta sellanen tunne tuli, että mä olin hankala. Olinko mä?

– Olit, minä vastaan. – Sä olit kauhea.

Hän peittää kasvot käsillään ja huojuttaa itseään.

– Voi herrajumala, anna anteeksi! Mä vihaan kännihäirikköjä ja nyt mä olin itse sellanen!

Hänen katumuksensa tuntuu aidolta, mikä ilahduttaa minua.

– Saat, minä vastaan.

Aamulla minua alkaa hillittömästi naurattaa. Kun ystäväni herää, nauramme yhdessä. Entä lähdetäänkö kesällä Sisiliaan? Totta hitossa, sinnehän on ainoastaan kolmen tunnin lento.