Anna-Leena Härkönen: Vielä kerran korona – toivon, että kirjoitan tästä aiheesta viimeistä kertaa
Puheenaiheet
Anna-Leena Härkönen: Vielä kerran korona – toivon, että kirjoitan tästä aiheesta viimeistä kertaa
Olen yrittänyt olla positiivinen. Korona ei estä minua kirjoittamasta, minulla on yhä elinkeino. Lohduttautua myös sillä, että rahaa säästyy, kun ei voi mennä minnekään, kirjoittaa Anna-Leena Härkönen kolumnissaan.
Julkaistu 19.2.2022
Apu

Toivon tosissani, että kirjoitan tästä aiheesta viimeistä kertaa. Pahin näyttäisi olevan ohi. Väsyttää. Rinnassa on välillä samanlainen painon tunne kuin pandemian alussa. Ja välillä tulee turtumus. Tekee mieli vain nostaa kädet ylös ja ajatella, että ole hyvä. Tule ja tapa.

Olen yrittänyt olla positiivinen. Ajatella, että olen onnekas, koska korona ei estä minua kirjoittamasta, minulla on yhä elinkeino. Lohduttautua vaikka sillä, että maskihan suojaa naamaa viimalta. Tai sillä, että rahaa säästyy, kun ei voi mennä minnekään.

On ollut pakko tehdä paniikissa asioita niin kauan kuin niitä voi vielä tehdä ja aloittaa taas, kun rajoitukset helpottavat.

Nyt kun baarit avautuivat pitkän tauon jälkeen, olin ensimmäisenä ovella, vaikka minua ei voi todellakaan sanoa baarikärpäseksi. ”Tartu hetkeen” on klisee, mutta nyt harvinaisen totta.

Aloin puhua itsekseni maskin takana. ”Mä saan olla täällä”, sanoin kerran puoliääneen Lidlissä. Ikävä kyllä puhun myös rumia asioita.

Tunnen myös alhaisia tunteita. Jos joku rokottamaton joutuu sairaalaan, ajattelen, että sitä saa mitä tilaa. En varmaan osaa olla enää luonteva rokottamattomien kanssa, vaikka tämä helvetti päättyisikin. Kunnioitus heitä kohtaan on mennyt.

Usein alhaiset tunteet liittyvät maskin käyttöön.

”Missä sun maskis on?” tekee mieli tiuskaista, kun näkee paljaita naamoja raitiovaunussa. Vaikka mistä minä tiedän, mikä on kenenkin syy maskittomuuteen.

Jotkut ihmiset eivät saa sen alla hengitettyä. Ja minä olen kehdannut surra sitä, ettei kannata punata huulia, kun kukaan ei kerran näe suutani.

Nykyään minulle tulee maskista allerginen reaktio. Nenää alkaa kutittaa, ja usein se leviää koko kasvoihin, joskus vartaloonkin.

Kynnys luopua maskista on kuitenkin korkea. Pelkään ihmisten ikäviä ilmeitä ja kommentteja.

Mutta mitä todella vakavaa he muka voisivat minulle tehdä?

Jossain vaiheessa aloin puhua itsekseni maskin takana. ”Mä saan olla täällä”, sanoin kerran puoliääneen Lidlissä. Ikävä kyllä puhun myös rumia asioita. Yksi ystäväni irvistelee ihan huvikseen, kun hänellä on maski naamalla. Kun kerran voi. Kun kerran kukaan ei näe. Meistä on tullut seinähulluja.

Jotkut ovat linnoittautuneet koteihinsa pelkäämään. Ajatus junaan astumisesta halvaannuttaa heidät. Miksi se ärsyttää niin paljon? On minullakin omat pelkotilani, ja tiedän, ettei niille mahda mitään.

Niistin kerran kahvilan pöydässä. ”Anteeks, onksulla nuha?” kysyi vieressäni istuva nuori nainen.

Ei”, vastasin. ”Tuo pakkanen saa nenän valumaan. En sairasta koronaa. Enkä viivy tässä kauan.”

Tarkoitus ei mitenkään ole ajaa sua pois”, hän vakuutteli. ”Ja kiitos kun vastasit asiallisesti.

Tarkoitus ei ollut ajaa minua pois, mutta hörpin kahvin ennätysajassa ja häivyin. Jos pelkäät noin paljon, pysy kotona, ajattelin mennessäni.

Korona on sytyttänyt myös uusia tähtiä. Hanna Nohynekista tuli kahden vuoden sisällä monen idoli. ”Kyllä tämmönen vanha ukkelikin voi vaihtaa vielä naisihannetta”, kuulin yhden sanovan. ”Hanna Nohynekiin mä uskon, vaikka en mihinkään muuhun enää uskois. Se on sitäpaitsi kaunis. Nyt kun mulla on Hanna, saa Audrey Hepburn jäädä.”

Kommentoi »