Jos syntyy aprillipäivänä, elämä kusettaa heti kättelyssä. Eikä se ole lopettanut. Näin kirjoittaa kirjailija Anna-Leena Härkönen juuri ilmestyneessä romaanissaan Valomerkki (Otava 2017).  Romaani kertoo Anitasta, masentuneesta kirjailijasta, joka täyttää viisikymmentä vuotta. Anitalle järjestetään syntymäpäiväjuhlat, joihin hän suhtautuu kyynisesti. Mielessään hän vain puntaroi, kuka hänen ystävistään olisi valmis tappamaan hänet.  Härkönen kirjoittaa usein asioista, jotka ovat tapahtuneet hänelle itselleen. Valomerkissä hän pohtii muun muassa masennusta, ikääntymistä ja kuolemaa.  Loppuunkäsitelty-romaanissa hän käsitteli siskonsa itsemurhaa ja Heikosti positiivisessa synnytyksen jälkeistä masennusta. – Jos koen jotakin raskasta, vaikkapa läheisen kuoleman, kirjoitan siitä, vaikka aihe olisi vaikea. Koen, että minun tulee kertoa totuus. Kirjoittaminen käy myös terapiasta. Sen avulla Härkönen pystyy käsittelemään vaikeitakin asioita ja menemään elämässään eteenpäin. 

Valomerkki-kirjassa Anitan isä kuolee. Myös Härkösen isä kuoli, kun hän kirjoitti kirjaansa.  ”Kun palasin hotelliin, äiti soitti ja kertoi, että isä on poissa. Itkin terassilla naapureista välittämättä. Tunsin itkiessäni outoa iloa. Puussa roikkui haaleanoransseja torvimaisia kukkia. Mitä mainioin maisema suruviestien vastaanottamiseen. Muistelin viimeistä tolkullista keskustelua, jonka kävin isän kanssa. Istuin hänen sänkynsä laidalla ja silitin hänen harmahtavaa kättään. Hänellä oli kuumetta, mutta hän jaksoi pitää silmiään auki. Hänen katseensa viipyi pitkään kasvoissani.  – Kyllä sinä olet sitten kaunis tyttö, hän sanoi ja hymyili.” Isän kuolema kosketti Härköstä, mutta se ei tehnyt yhtä kipeää kuin Killi-siskon kuolema vuonna 2003.  – Isälläni oli Parkinsonin tauti. Hän muuttui jo varhain ilmeettömäksi. Loppuvaiheessa hän napsautti suunsa kiinni ja lopetti syömisen ja juomisen. Hän ei halunnut enää elää. Härkönen osasi odottaa isänsä kuolemaa, koska tämä oli sairas ja vanha, mutta siskonsa kuolemaa hän ei ennakoinut, se tuli täytenä yllätyksenä. Sokkina. – Killi kärsi keskivaikeasta masennuksesta. Eräänä päivänä poliisi tuli luokseni ja ilmoitti, että Killi oli hypännyt parvekkeelta alas. Killin kuoleman jälkeen Härkönen näki siskonsa kaikkialla. Hän vaistosi, kuinka Killi kulki hänen rinnallaan. Oli samassa huoneessa. – Killi tarkkaili minua. Oli läsnä. Kun isä kuoli, Härkönen ei kokenut samaa. Isä oli kokonaan poissa.  Se tuntui julmalta. – En saanut isääni yhteyttä, mutta sitten Riku, puolisoni, sanoi, että ehkä isän sairaus oli vienyt hänet jo aiemmin kauas pois.

Uusimmassa kirjassaan Valomerkki Anna-Leena Härkönen käsittelee kuolemaa, elämän haluttomuutta ja masennusta.

Härkösen isä oli kulturelli henkilö, joka rakasti musiikkia. Hän johti kuoroja vuosikymmeniä.  Kun hänen toinen kätensä lakkasi toimimasta eikä hän saanut sitä enää nostettua, hän menetti kykynsä johtaa ja lopetti musiikin harrastamisen. – Hän antoi klassisen musiikin levynsä sisarilleni ja minulle, ja sanoi, että ei halua kuunnella niitä enää.  Samaan aikaan Härkösen isän persoona alkoi muuttua: hänestä tuli hajamielinen ja askel hidastui. Myös tyttären, Killin kuolema, sai isän luovuttamaan.  Pian hänellä todettiin Parkinsonin tauti.

Härkösestä oli tuskaista nähdä, kuinka tärkeä ihminen kuihtui pikkuhiljaa pois. Anna-Leenan puoliso Riku Korhonen ehti nähdä appiukon vielä voimissaan. – Olen niin iloinen, että Riku ehti tavata isäni silloin, kun hän oli vielä oma itsensä. Ja kun hän vielä pystyi puhumaan. Isänsä hautajaisissa Härkönen piti muistopuheen. Hän sanoi, että hänen isänsä oli ollut elämänsä aikana hyvä ihminen.  ”Nyt minä olen puoliorpo, ajattelin. Nyt minä olen isätön.  Sitten tajusin, että jos ihmisellä on ollut niin hyvä isä kuin minulla, hän ei ole koskaan isätön. Kuolleitahan on tapana kehua. Mutta minulla oli hyvä isä. Ja kun häntä ei enää ollut, sain hänet takaisin sellaisena kuin hän oikeasti oli, ennen sairastumistaan. Ilman kipuja ja irvisteleviä ilmeitä, kirkkaana.” Lopulta Härkösen oli helppoa pitää muistopuhe ja päästää isästään irti. – Isäni tuki minua aina. Hän oli hyvin lempeä ja hyväksyvä. Hänen ansiostaan minusta tuli tasapainoinen. Pysyin järjissäni silloinkin, kun kohtasin ihmisiä, ja erityisesti vahvoja miehiä, jotka tahtoivat dominoida ja alistaa minua.  Härkönen itki siskonsa kuolemaa vuoden ajan. Isänsä kuolemaa hän ei itkenyt juurikaan. Ystävä sanoikin: ”En ole nähnyt sinun koskaan itkevän”. Anna-Leena vastasi: ”Kyyneleeni loppuivat, kun meidän Killi kuoli”. Joskus Anna-Leena näkee unta, jossa hän itkee isäänsä. Joskus hän taas pakottaa itsensä kuuntelemaan Laura Närhen laulua Mä annan sut pois. Silloin on pakko surra ja itkeä.  Silti – ja ehkä siksi – suru ja ikävä ovat yhä läsnä Härkösen arjessa. – Vasta hetki sitten koin sen taas. Hirveä ikävä. Aivan kuin joku olisi tunkenut puukon sydämeeni. Isä ei ole enää täällä. En voi ikinä enää soittaa hänelle ja kertoa kuulumisiani tai jutella hänen kanssaan. Sellainen ei kai lopu koskaan.  Isän ja siskon kuolemien jälkeen elämänhalu palasi valtavalla kiihkolla. ”En varmaankaan ole ainoa, joka saa kuolemista potkua elämäänsä.  Nyt minä ainakin elän, sitä julistaa ja elää. Kunnes tulee uusi masennus. Elämänvimmani kesti kauhistuttavan lyhyen ajan.” Killin kuoleman jälkeen Härkönen koki, että hänen täytyi elää sisarensakin puolesta: nauttia kahden edestä. Kuolemanpelkokin helpotti hetkeksi. Mutta vain hetkeksi. – Moni sanoo, että ei pelkää kuolemaa, mutta minä pelkään. Kuolema on elämässä lähes ainoa paikka, minne täytyy mennä yksin. Anna-Leena näki kuolleen ensimmäisen kerran ollessaan vasta 16-vuotias. Silloin hänen nuorin, kehitysvammainen veljensä kuoli vain vuoden ikäisenä. Anna-Leena otettiin mukaan sairaalaan katsomaan kuollutta. – Olin sokissa. Olin niin kiintynyt häneen. Mutta torjuin silloin surun, surin vasta vuosien päästä.

Härkönen kärsii masennuksesta ajoittain. Kirjaa tehdessä hänellä oli aamuja, jolloin kyyneleet vain valuivat silmistä. Silloin hän pakotti itsensä ylös ja liikkeelle.

Kun Härkönen täytti 50 vuotta kaksi vuotta sitten, häntä masensi. Hän tiedosti, että elämää on nyt vähemmän edessä kuin takana. Hautajaisia oli aiempaa useammin. Tuttavia ja ystäviä lähti vierestä. Myös ikääntyminen painoi mieltä. Härkönen pelkäsi vanhenemista ja terveytensä romahtamista. – Olen onnekas, olen saanut olla hyvin terve, mutta silti: tämä ikä saa miettimään, mitä aion tehdä loppuelämälläni. Härkönen ei aio vaihtaa ammattia tai opiskella uutta alaa, mutta jotakin hän on päättänyt: hän aikoo olla itseään kohtaan armollisempi.  – Olen perusahdistunut ihminen ja masennun säännöllisesti. Kun täytin 50 vuotta, päätin, että yritän tehdä loppuelämästäni mielekästä. Härkönen opettelee nyt rentoutumaan. Hän yrittää välttää turhaa ahdistumista. Hän ei mene sellaisiin tilanteisiin, joissa ei viihdy, eikä ota epämieluisia töitä vastaan.   – Tämän kypsempää minusta ei tule. Olen levoton ja malttamaton, mutta opettelen nauttimaan kaikesta pienestä ja kivasta.  Härkönen nauttii nyt siitä, että asuntolainaa ei ole enää paljon jäljellä. Elämä on vapaata, ja hän voi lähteä lomalle, milloin haluaa. Lapsikin on jo melkein aikuinen. – Olen luvannut itselleni, että minun ei tarvitse tehdä enää sellaisia asioita, joista en nauti. Niinpä en aio mennä enää koskaan oopperaan. Se on vapauttavaa. ”Kyllä ihminen jo viisikymppisenä tietää mistä tässä hommassa on kysymys.” Jotakin Härkönen kuitenkin kaipaa menneiltä vuosiltaan. – Uteliaisuus on lähes kadonnut elämästäni. Olen nyt kyynisempi, ja elämyksiäkin koen harvemmin. Mutta jos kirja tai teatteriesitys koskettaa, olen siitä tosi kiitollinen.  Lainaukset ovat Anna-Leena Härkösen uudesta romaanista, Valomerkki, Otava, 2017.

Teksti Minna Nevalainen, kuvat Kirsi Tuura