Apu

Anna-Leena Härkönen: "Jos joku uhkaa minua fyysisesti, jähmetyn patsaaksi"

Anna-Leena Härkönen: "Jos joku uhkaa minua fyysisesti, jähmetyn patsaaksi"
Korona-aika on tehnyt minusta, ja kuulemma monesta muustakin, osaamattoman sosiaalisissa tilanteissa. Arvostelukyky pettää, suusta lipsahtelee asiattomuuksia, Anna-Leena Härkönen kirjoittaa kolumnissaan.
Julkaistu: 22.6.2021

"Entä jos tulee sota?" kyselin usein lapsena. ”Ei tule”, vanhemmat vakuuttivat. Lapsille täytyy joskus valehdella. He jättivät kertomatta, että jossain päin maailmaa on aina sota. Eivätkä kertoneet sitäkään, että todennäköisesti pelkäsivät sotaa itsekin.

Lähes yhtä paljon kuin sotaa pelkäsin korvien puhkaisua. Pikkusiskoni korvat puhkaistiin, ja hän kertoi sen olleen kammottavaa. Minun korviani ei koskaan puhkaistu, eli pelkäsin turhaan vuosikausia. Olen perusluonteeltani pelkääjä. Nykyäänkin pelkään enemmän arkisia asioita kuin suuria katastrofeja. Niitä ei uskalla ajatella.

Terhi Törmälehto kuvaa loistavassa romaanissaan Taavi isoisänsä, Mannerheim-ristin ritari Taavi Törmälehdon elämää. Taavi karkasi alaikäisenä rintamalle ja oli sodassa enemmän kotonaan kuin rauhassa. Romaani on fiktiota, mutta perustuu tositapahtumiin. Kirjassa Taavi Törmälehto vaikuttaa pelottomalta, mutta pelkää siinä missä muutkin. Pelko ei kuitenkaan lamauta häntä, vaan hän saa siitä ”kicksit”. Vai tulevatko kicksit kuitenkin ennen kaikkea taistelutilanteesta?

”Älä pelkää nyt, pelkää myöhemmin. Niin häntä neuvottiin kun hän oli pieni poika ja ensimmäistä kertaa sodassa. Se oli kranaattituli tai eksyminen vihollisen puolelle, tai upottava hanki tai vastahyökkäys, tai ehkä se oli puiden päälle tyhjästä ilmestynyt lentokone.”

Pahaa enteilevä hiljaisuus voi tuntua hirveämmältä kuin tykistökeskitys. Hetki, kun vielä ei ole mitään tapahtunut, mutta tietää, että kohta tapahtuu.

Ja on jotain vieläkin pahempaa kuin kuoleman pelko.

”Raskainta on katsoa niitä, jotka hajoavat. Se tapahtuu heti taistelun alettua. Yksi kyyhöttää pensaikossa ja jokeltaa, toinen on kussut housuihinsa ja katsoo nyt silmät levällään haarojaan, seisoo pitkänä paikallaan ja katsoo vain.”

Pahaa enteilevä hiljaisuus voi tuntua hirveämmältä kuin tykistökeskitys. Hetki, kun vielä ei ole mitään tapahtunut, mutta tietää, että kohta tapahtuu. Elokuvassa Rukajärven tie on kohtaus, jossa sotilaat ajavat polkupyörillä metsässä. Kesäinen maisema, lintujen laulu. Ja tietoisuus siitä, että luoti voi napsahtaa päähän mistä puskasta tahansa.

Jos saan yövieraan, en yleensä laita ovi- ja ikkunahälytystä päälle. Meitähän on kaksi! Ikään kuin kolmetoistavuotias siskontyttöni pystyisi tunkeilijat tainnuttamaan.

Minä en olisi pärjännyt sodassa päivääkään. Jos joku uhkaa minua fyysisesti, jähmetyn patsaaksi. Olen kyllä kuullut ohjeet: sormet silmiin ja potku palleille. Tosipaikassa en uskaltaisi. Ehkä pitäisi mennä itsepuolustuskurssille. Silloin puolustautumisliikkeet jäisivät lihasmuistiin.

Olen hankkinut kotiini turvajärjestelmän. Se sisältää myös palohälyttimen, jonka pattereista ei tarvitse itse huolehtia. Kerran palohälytin alkoi ujeltaa, kun paistoin makaronilaatikkoa. Tuli turvallinen olo. Jos saan yövieraan, en yleensä laita ovi- ja ikkunahälytystä päälle. Meitähän on kaksi! Ikään kuin kolmetoistavuotias siskontyttöni pystyisi tunkeilijat tainnuttamaan. Toinen harhakuvani on, etteivät murtomiehet tule valoisina kesäöinä. Ainoastaan pimeällä.

Välillä pelkään tavata ihmisiä, koska kammoan konflikteja. Korona-aika on tehnyt minusta, ja kuulemma monesta muustakin, osaamattoman sosiaalisissa tilanteissa. Arvostelukyky pettää, suusta lipsahtelee asiattomuuksia. Olemme yliherkkiä ja hermostuneita. Kun sitten kokoonnutaan pitkästä aikaa yhteen, ilmassa on enemmän jännitteitä kuin ennen. Siihen vähän alkoholia päälle, ja sirkus voi alkaa. Bilettämistä on ainakin mukavampi pelätä.

Kommentoi »