Viime aikoina on puhuttu paljon kosketuskulttuurista. Tutkimusten mukaan lapsena syliä ja hellyyttä vaille jääneet ihmiset masentuvat herkemmin ja kokevat arvottomuuden tunnetta.

Nykyään lapsen hellittelyä ei onneksi enää pidetä vaarallisena hemmotteluna kuten vanhoina huonoina aikoina. Monet jäävät silti yhä ilman.

Minulla on ollut lapsuudessa monta syliä vanhemmista mummeihin ja kummeihin. Oman lapsen hellittely tuli luonnostaan. Aikuisten halaaminen sen sijaan on aina tuottanut jonkin verran vaikeuksia.

Yritän selvitä tilanteista nopeasti. Mikähän siinäkin on? En ole luonteeltani lainkaan pidättyväinen, mutta varsinkin puolituttuja tavatessa mieluummin kättelisin.

Nykyään se ei vain oikein sovi. Pitää halata.

No, kyllä sekin menee, mutta ranskalaistyyliset poskisuudelmat eivät.

Niissä on jotain käsittämättömän teennäistä, varsinkin jos ne huitaistaan ilmaan.

Yksi  ystäväni  ilmoitti jo kauan sitten kaikille, että hän ei sitten halaa eikä häntä saa koskea.

Kunnioitimme hänen toivettaan, mutta kun olimme aikamme pelkästään nyökänneet hymyillen hänet tavatessamme, hän ei pitänyt siitäkään.

Nykyään hän halaa oma-aloitteisesti sekä tavatessa että hyvästellessä.

Jos toisen ihmisen koskettaminen tuntuu epämukavalta, sitä ei tarvitse tehdä. Poikkeuksena pitäisin omaa vauvaa.

Vaikka vauvat kuulemma vaistoavat kaiken, ne eivät välttämättä vaistoa sylissä pitäjän varauksellisuutta. Sen takia vanhemman olisi tunteistaan huolimatta hyvä ottaa lapseen ihokontakti, vaikkei se tuntuisi luontevalta.

Vauva tuntee käsien lämmön, ei lue ajatuksia. Muitten kanssa voi sitten säästää hellyydenosoituksia ja vapautua teeskentelystä. Ja useinhan on niin, että kun vain tekee jotain, siitä alkaakin äkkiä tykätä.

Jotkut pariskunnat nukkuvat yönsä tiukassa lusikassa. Minä en saisi sillä tavalla unta. Täytyy saada kääntyillä vapaasti. Ja kuumakin siinä tulisi. Mutta tapansa kullakin.

Nukkumistapa ei mielestäni kerro mitään parisuhteen tilasta.

On myös kiinnostavaa, että toiset pariskunnat hypistelevät toisiaan vähän väliä muitten läsnä ollessa, ja toiset eivät tartu edes kädestä kiinni kadulla. Kyllä se käsi kädessä kulkeminen nyt ainakin kuuluisi asiaan.

Kysyin eräältä ystävältäni, käveleekö hän koskaan käsikkäin miehensä kanssa.

– Jaa ton vai? hän kysyi ällistyneenä.

– En todellakaan. Tai jos kävelen niin oon tosi kännissä.

Ventovieraitten ihmisten äkilliset hellyyspuuskat hämmentävät.

Rodoksella yksi miestarjoilija ei päästänyt minua lähtemään kahvilasta ennen kuin sai halata minua.

– Iso hali! hän huusi suomeksi ja puristi minut itseään vasten. Samalla hän vatkasi lantiotaan edestakaisin.

Asiatonta, kyllä. Jostain syystä nauroin ääneen irrottautuessani. En kuitenkaan mennyt kyseiseen kahvilaan toista kertaa.

Raja se on tosiaan halaamisellakin.

Eräs tamperelainen naistuttavani törmäsi kerran Pispalan legendaarisessa Pulterissa entiseen miespuoliseen työtoveriinsa.

Mies ilahtui tuttavani näkemisestä. Hän rutisti naista niin kovaa, että tämän kylkiluut murtuivat.