Apu

Anna-Leena Härkönen: Hiirivarras ja muita absurdeja tilanteita

Anna-Leena Härkönen: Hiirivarras ja muita absurdeja tilanteita
– Mitä sä sanoisit, jos mä työntäisin yhtäkkiä sormen sun hampu­rilaisen läpi? Anna-Leena Härkönen kirjoittaa kolumnissaan arjen absurdeista tilanteista.
Julkaistu: 10.3.2021
Olin kirjailijaystäväni Katjan kanssa syömässä. Minulle tuotiin blini, hänelle korkea hampurilainen.
– Mitä sä sanoisit, jos mä työntäisin yhtäkkiä sormen sun hampu­rilaisen läpi? kysyin leikilläni.
– Anna palaa.
Tuijotin häntä hetken epäuskoisesti.
– Oikeesti?
– Joo!
Työnsin sormen keskeltä hampurilaista melkein pohjaan asti. Vedin sen pois.
– Oliko ihanaa? Kata kysyi.
– Aivan käsittämättömän ihanaa!
– Tunsitko sä sen kun pihvi tuli vastaan?
– Totta kai.
Absurdit tilanteet tekevät elämästä arvokkaan.
Harva suostuu tuollaiseen pelleilyyn. Siinäpä onkin kätevä testi uudelle ystäväehdokkaalle: antaako hän sinun työntää sormesi hampurilaisen läpi? Jos antaa, olette kuolemaan asti erottamattomat.
Absurdit tilanteet tekevät elämästä arvokkaan. Minä suorastaan keräilen niitä muistiin saadakseni syyn nauraa, kun kaikki menee pieleen. Tässä teillekin varastostani muutama.
Lapsuudenkaverini Saara pakkasi kerran suksiaan ja sauvojaan auton takakonttiin. Äkkiä hän huomasi, että suksisauvan piikissä törrötti kuollut verinen hiiri. Se oli kuin vartaassa. Hän oli edellisen päivän hiihtoretkellä seivästänyt vahingossa hiiren hengiltä. Miten se on mahdollista? Että hiiri sattui juuri silloin siihen, kun sauvan piikki iskeytyi hankeen? Saara irrotti hiiren, vei roskalaatikkoon ja ajoi pois.
Annos maksoi kahdeksan euroa, vaikka ovessa luki: kaikki annokset viisi euroa. Tarjoilija huitaisi kättään: ”Se on vain mainos!”
Keski-ikäinen muusikko oli naisystävänsä luona selvittämässä välejä. Tunnelma kiristyi. Mies päätti tehdä näyttävän lähdön.
– Mä menen nyt enkä tule koskaan takas, hän sanoi mahtipontisesti ja avasi oven.
Se oli vaatekomeron ovi.
”Kaikki annokset viisi euroa!” mainostettiin kebab-ravintolan ovessa, kun näyttelijäkollegani eno etsi lounaspaikkaa. Eno käveli sisään ja tilasi kebabin ranskalaisilla. Syötyään hän meni maksamaan.
– Kahdeksan euroa, sanoi turkkilainen tarjoilija kassan takaa.
– Niin mutta tossa ovessahan luki, että kaikki annokset viisi euroa, eno protestoi.
Tarjoilija huitaisi suurpiirteisesti kättään.
– Se on vain mainos!
Kuvitus: Maxim Usik
Sukulaisperheeni muutti Saksaan. Perheen kuopus yritti ottaa kontaktia naapureihin, jotka eivät tietenkään ymmärtäneet suomea. Poika yritti toista tapaa.
– Jugga ja Duomo ovad jo goulussa! hän ilmoitti.
Nimeltä mainitsemattomassa kaupungin­teatterissa valmisteltiin ensi-iltaa. Traagisen näytelmän viimeiset repliikit kuuluivat: ”Usko, toivo, rauha!”
Repliikit lausui iäkäs miesnäyttelijä, jolla oli jo hiukan muistivaikeuksia. Kun hän tunnusti ohjaajalle jännittävänsä, muistaisiko hän nuo kolme sanaa ensi-illassa, ohjaaja neuvoi:
– Ajattele niitä ihmisten niminä, niin se voi auttaa muistamaan!
Ensi-ilta tuli, esitys sujui hyvin. Viimeisiin repliikkeihin saakka. Valot alkoivat hiipua näyttämöltä, grande finale oli käsillä. Näyttelijä seisoi vakavana lavalla, aivan lähellä yleisöä
– Usko, Toivo, Liisa! hän sanoi.
Kommentoi »