Apu

Anja Snellman on "adoptiokreetalainen": tuulten saarella hän on eri ihminen kuin Suomessa



Anja Snellman on "adoptiokreetalainen": tuulten saarella hän on eri ihminen kuin Suomessa

Anja Snellman ei ole tuulten saaren turisti. Saarella osan ajastaan jo vuosia viettänyt kirjailija sanoo olevansa täällä eri ihminen kuin Suomessa. Kiersimme kolme päivää historiallisen Hanian katuja ja läheisten vuorten rinteitä – ja kirjailija puhui.
Teksti Liisa Talvitie
Kuvat Johanna Myllymäki

Kirjailija sanoi:

– Tavataan lauantai-iltana Haniassa hevosenkenkäsataman valkoisen suihkulähteen luona.

Elokuussa Kreetan Haniassa on kuuman kesän loppu, ja hänen lapsensa kutsuivat näitä helteisen kosteita päiviä 1990-luvulla paistinlevypäiviksi.

Sellainen tuli nytkin, mutta kun tapaamme illalla suihkulähteellä, pohjoinen meltemi-tuuli paiskoo Venetsialaisen sataman altaan vaahtopäille. Turistialukset pysyvät satamassa, ja tavernojen aurinkovarjot ovat lähteä lentoon.

Kirjailija Anja Snellman on ajoissa lähteellä ja lähdemme kävelemään pitkin Zampeliou-katua kohti kaupungin juutalaisia kortteleita. Vanhimmat osat niistä ovat 1300-luvulta.

Snellman on herkässä vaiheessa, uusi romaani painosta vasta tulossa, kaikki palaute ja sen ympärille syntyvä keskustelu edessä. Vaikka hänen esikoisromaaninsa Sonja O. kävi täällä julkaisusta on jo kolmekymmentäseitsemän vuotta, on pelottavaa päästää uusi teos maailmalle.

Jos hän uskoisi sielunvaellukseen, hän olisi ollut Kreetalla, ehkä Haniassa ennen tätä elämäänsä.

Tässä elämässä hän tuli neljännesvuosisata sitten saarelle. Mukana olivat vuonna 1989 ja 1991 syntyneet tyttäret Elsa ja Alma ja silloinen puoliso, toimittaja Saska Saarikoski.

– Laitoin sormen matkabrosyyriin Kreetan kohdalle. Meri, aurinko ja vuoret, ajatus Atlantiksesta ja minolainen kulttuuri, ne kutsuivat. Haniassa olen voinut saada toisenlaista näkökulmaa asioihin, elämäntilanteisiin, kotimaahankin. Monenlaista suhteellisuudentajua myös. Olen täällä eri ihminen kuin Suomessa, yksityinen ja monesti myös yksin, koska olen kirjoittamassa täällä, Snellman sanoo.

Kun hän tuli tänne, oli vuosi 1993. Neljä vuotta myöhemmin hän ja mies menivät naimisiin Hanian maistraatissa, mutta pormestari myöhästyi kaksi tuntia, koska oli ollut sovittelemassa roskakuskien lakkoa. Oli paistinlevypäivä, lämpötila 42 astetta, ja kaupunki haisi.

– Muut menivät mökille, me tulimme joka toukokuu tänne ja lähdimme takaisin Suomeen elokuussa.

Ja lasten ystävät tulivat myös, perheen bungalow oli usein kuin leirikeskus.

Uusi romaani sijoittuu Kreetalle

Paljon myöhemmin, erottuaan lastensa isästä, Snellman meni naimisiin muusikko Jukka Orman kanssa Käpylän Taivaskalliolla.

Kun kirjailija nyt palaa Kreetalta Suomeen, siellä odottaa neljä koiraa. Ja uusi koti Puu-Vallilassa, johon muutettiin muutama viikko sitten.

– Pentuja on jäljellä kaksi, Guru ja Meli, ne ovat Cassie-jackrusselin ja Unto-chihuahuan jälkeläisiä.

Monille taiteilijakollegoillekin tutuksi tullut vuokrabungalow Apostolien lahden rannalla jäi. Sen jälkeen Haniassa on ollut erinäisiä vuokra-asuntoja ja työhuoneita.

– En olisi voinut koskaan ostaa täältä taloa, vaikka olisin ehkä halunnutkin. Ei sellaiseen ollut freelancerilla varaa.

Hanian vanhan kaupungin talot ja korttelit, niiden alla olevat minolaisen kulttuurin 5 000 vuotta vanhat rauniot kertovat kirjailijalle tarinoita edelleen.

Kirjailijaksi tullakseen pitää elää kokonainen, mieluiten vähän kubistinen elämä, vaeltaa, eksyä ja tehdä monenlaisia töitä. Kuunnella ihmisiä, antaa saaren oikullisen tuulen puhdistaa ajatukset liikkuviksi.

Pitkän uransa, kymmenien teosten aikana Anja Snellman on kirjoittanut kantaaottavia, keskustelua synnyttäneitä kirjoja. Monista on löytynyt myös omaelämäkerrallisia aineksia.

Hänen uusin romaaninsa, Kreetalle sijoittuva Kaikkien toiveiden kylä (WSOY) on hänen ensimmäinen lukuromaaninsa, monipolvinen ja myös viihdyttävä.

Karjalaiset juuret auttavat ymmärtämään kreetalaisia

Ensimmäisenä iltana kirjailija kertoo, miten hän luki jo Alppilan lukiossa muinaiskreikkaa.

Sitten hänestä tuli hetkeksi aikaa legendan, runoilija Pentti Saarikosken miniä, ja Saarikoskihan oli muinaiskreikan kielen, tarinoiden ja mytologian tuntija. Hänen Odysseian suomennoksensa on romaani, jota tämänkin jutun kirjoittaja ahmi nuorena kirjallisuuden opiskelijana.

Saarikoskeen Snellman palasi kotimaisen kirjallisuuden gradussaan, joka valmistui kolme vuotta sitten. Aihe kosketti häntä erityisherkkänä ihmisenä läheisesti – hän tutki erityisherkkyyden ilmenemismuotoja Pentti Saarikosken Tiarnia-sarjassa.

– Teesini on, että hyvin todennäköisesti erityisherkkä Saarikoski käytti muinaiskreikkaa, kieltä ja myyttejä pakopaikkana, erityisherkkyyden ”väistötilanaan”.

Ehkä Kreeta on Anja Snellmanin väistötila. Hän ei kutsu itseään turistiksi, vaan adoptiokreetalaiseksi. Kun osaa vuosien opiskelun jälkeen kreikan kieltä ja puhua paikallisten kanssa, se aukaisee monia ovia.

– Kreetalaisiin minulla on tietynlainen viha-rakkaussuhde. Heissä on avoimuutta ja ystävällisyyttä, mutta myös vieraskammoa, muukalaisepäluuloisuutta, joka johtuu vuosisataisesta historiasta ja valloittajista, jotka ovat tulleet ja menneet. Kreetalaisten temperamentti on nopeasti kuohahtava, ja tunteita ilmaistaan myös monin teatraalisin käsimerkein.

Paikallisten luonteenlaadun ymmärtämistä ovat kenties helpottaneet kirjailijan isän puolelta tulevat karjalaiset juuret, Kannaksen Raivolan suunnalta periytyneet.

– Ja savolaisen äitini, Kaavin runonlaulajien perimä. Hän oli tosi eksentrinen ihminen ja olisi viihtynyt täällä.

Tuo toisen polven evakkokarjalainen tunnistaa tuulten saaren kansan temperamentin, ja nykyään hän osaa ne käsimerkitkin.

Kreeta-kirjasta piti pidättäytyä

Uusi romaani kertoo pienessä autioituneessa vuoristokylässä asuvan 93-vuotiaan Agaven ja matka-oppaana Haniassa työskennelleen nuoren Monikan tarinan – heidän erikoisen ystävystymisensä, erilaiset elämänkohtalot, Agaven kokeman saksalaismiehityksen, sisällissodan ja myös sotilasjuntan ja euroniukkuuden ajat, sekä Monikan ensi tuntumalta täysin erilaisen taustan ja elämännäkemyksen.

Se on kahden naisen tarina, kahden toisistaan kaukana olevan sukupolven tarina, joka kuitenkin näyttää, että hyvinkin erilaisista ihmisistä löytyy lopulta jotain samaa: suvun historioita, ylisukupolvisia malleja, tunteita ja tarinoita.

Romaani kietoo lukijan verkkoonsa, ja hän eläytyy kahden naisen ystävyyden syntyyn, siihen, joka pienessä autioituneessa vuoristokylässä kehkeytyy.

Romaani on monikerroksinen, se vie menneeseen, nykyhetkeen ja moniin suuntiin. Kirjailijalta se vaati viiden vuoden työn.

– Tai oikeastaan 25 vuoden. Olen aina tiennyt, että kerran vielä alan kirjoittaa Kreetasta, mutta olen malttanut pidättäytyä.

Ensimmäistä kertaa kirjailijanurallaan hän myös suunnittelee jatkoa kirjoittamalleen, toista ja ehkä jopa kolmatta osaa.

– Olen niin kiintynyt kirjani henkilöihin ja romaanin miljöihin, etten halua jättää heitä. Haaveeni on myös, että kirja löytyy parin vuoden kuluttua kreikaksi käännettynä tutuista kreetalaisista kirjakaupoista.

Lukijalle Agave ja Monika ovat niin eläviä, niin läsnä, että heidät kuulee, haistaa ja tuntee. Yhtä läsnä kuin kirjailija on tänä ensimmäisenä iltana.

Tienhaarassa

Tienhaarassa, siellä monesti nahkansa luonut Anja Snellman on jälleen.

– Kreeta on muuttunut turismin ja myös talouslaman myötä 25 vuodessa, Suomi on muuttunut, kirjallisuus ja kustannusmaailma ovat muuttuneet, lapseni ovat kasvaneet aikuisiksi. Elämä on luopumista, joustamista, uuden löytämistä. Uteliaisuus ja toivo on tällä matkalla tärkeää.

Anja Snellman hankki viisi vuotta sitten uuden ammatin terapeuttina ja valmistui tämän kesän lopulla myös seksuaaliterapeutiksi. Hän on työskennellyt neljä vuotta psykoterapiakeskus Vastaamossa.

– Uuden opiskelu on tärkeää läpi elämän, ja terapeutin työ on antoisaa ja haastavaa. Se on tavallaan kirjailijan työn toinen puoli, ihmisen mieli. Ne ovat kuin jin ja jang.

Toisena päivänä ajamme vuorille. Ne ovat aina kiehtoneet kirjailijaa, vaikka korkeanpaikankammo saa hänen pohkeensa puutumaan ja polvet heikoiksi autonratissakin ylös kiipeävillä serpentiiniteillä.

Rinteet tuoksuvat oreganolle ja timjamille, vuohet ja lampaat kulkevat kellot kalkattaen pitkin piennarta. Kaksi korppikotkaa lentää korkeuksissa hitaasti kaarrellen.

Kun pysähdymme, yksi kaskas aloittaa kiivaan sirityksen, ja kaikki lähipuiden kaskaat kuorona sen perässä. Ennen täälläkin käyskentelivät käyräsarviset kri-kri-vuohet villinä, nyt enää pieni populaatio elää suojellulla Ágioi Theódoroi -saarella.

Samarián rotko, Euroopan pisin, putoaa vuorten välissä syvyyksiin. Rinteeltä lähtee vuohenpolku, jonka voisi kuvitella johtavan yksinäisen Agaven kylään, fiktiiviseen Pneumaan.

Tänään rotko on kovan tuulen ja saderiskin takia suljettu, sillä tuuli voi paiskata vyörynä kiviä rinteiltä.

Mikis mukana romaanissa

Romaanin kylää ei ole olemassa, mutta muita yhteyksiä tosielämään kirjassa on. Yksi on Kreetan Chiosissa syntynyt maailmankuulu säveltäjä Míkis Theodorákis. Tosin kirjailija kuvaa loppusanoissaan romaanin Míkistä Agaven mielikuvitukseksi, melkein fiktioksi.

Hän saa sanoa niin, mutta lukijalla on kuitenkin lupa omiin mielikuviinsa ja tulkintoihinsa, ja ne ovat nyt yhtä vahvat kuin rinteiden tuoksut.

Puhumme saksalaismiehityksestä. Saksa on Kreetalla ja manner-Kreikassa monesti kuin kirosana, nyt vuorostaan EU:n johtomaana vaatimassa tiukkaa talouskuria.

Vuoristokylä Omalósin tavernassa 64-vuotias Snellman sanoo, ettei hän mieti ikäänsä. Sitä voi olla miettimättä, kun on hyvässä henkisessä ja fyysisessä kunnossa.

– Uin joka päivä täällä ja Helsingissä. Sellaista rankkaa aerobista kuntoilua en enää harrasta kuin vielä parikymmentä vuotta sitten.

Paljastuu, että yksityisyydestä nauttiva, mutta tarinoita rakastava Anja Snellman oli monena syksynä silloisten aerobic-ryhmiensä oppaana Kreetalla. Toisessa lempiväistötilassaan Intiassa hän on opastanut kulttuuriretkillään eri alojen yliopistonaisia ja -miehiä.

Anarkistiryhmä inspiroi

Kuulemme monenlaisia tarinoita, kun kolmannen päivän aikana kiertelemme rauhallisesti ympäri Haniaa, tutkimme esiin kaivettuja raunioita ja päädymme Kastellin-kukkulalle.

Kukkulalla on hylätty yliopistorakennus, jota nuoret talonvaltaajat pitivät hallussaan neljä vuotta. He kuuluivat Rosa Nera (Musta Ruusu) -ryhmään, joka vastustaa kulutushypeä ja sen myötä massaturismia.

Poliisi tyhjensi aktivistien talon rajuin ottein pari vuotta sitten, mutta siellä näyttää edelleen majailevan joitakin nuoria.

– Ryhmä kuvailee itseään anarkistiseksi ja antifasistiseksi, mutta ei väkivaltaiseksi aktivistiryhmittymäksi.

Rosa Nera on myös mukana kirjailijan uutuusromaanissa; opas Monikalla on suhde ryhmään kuuluvan nuoren Akhilleuksen kanssa.

Turisteja saarella on entistä enemmän, mutta pakolaisia siellä ei ole kuten monilla muilla saarilla. Kreetaa ympäröivä meri on vaikeakulkuinen, ja sen rannoille on vaikea rantautua.

– Jugoslavian sodan jälkeen tänne tuli balkanilaisia. Heidän läsnäolonsa näkyi heti ja tutustuimmekin joihinkin heistä. Osa heistä – joukossa akateemisesti koulutettuja –alkoi myydä Plataniaksessa kadunvarressa leluja ja letittää lasten hiuksia. Sama entinen biologian opettaja, pitkänhuiskea serbimies, laittoi tyttärillenikin joka vuosi kauniita lettikampauksia, Anja Snellman muistelee.

Nyt maahanmuuttajat tekevät useimmin ne huonoiten palkatut työt roskakuskeina ja hotellien siivoojina. Kuten kaikkialla muuallakin.

Toivoa ei saa hylätä

Istahdamme plataanipuun alle varjoon ja myöhemmin lounaalla ravintolaan, jossa tarjoillaan Lähi-idän ruokaa.

Juttu polveilee, ja se poukkaa myös #metoo-keskusteluun. Se koskee montaa alaa ja eri-ikäisiä naisia.

Kirjailijalla on ollut omakohtaista kokemusta yliopisto- ja kustannusmaailman kuvioista, siitä, miten miehet ja jotkut naisetkin ovat siellä aikoinaan käyttäytyneet. Hän toivoo, että keskustelu jatkuisi vastakin.

Nyt terapeuttina hän on ollut erityisen ilahtunut siitä, että varsinkin nuoret miehet tulevat aktiivisesti ja herkästi hakemaan apua terapiasta kaikenlaisiin, mutta etenkin parisuhdeongelmiin.

Sitten kirjailija hyvästelee meidät kolmen päivän jälkeen. Hänellä on vielä hetki lomaa, sitten on edessä Anja Snellmanin paluu Suomeen ja kirjan julkistaminen.

Mutta ”méra me ti méra”, päivä kerrallaan, eikä toivoa, ”elpidaa” saa hylätä koskaan mielestään.

Juttu on julkaistu Avussa 37/2018.

Julkaistu: 12.9.2018