Laulaja Anita Hirvoselle, 72, keikka Äänekoskella on paluu lapsuuden maisemiin. – Olen kotoisin täältä, mummoni menehtyi vuonna 1969 tuohon keikkapaikan naapuritaloon. Siellä oli kunnalliskoti, missä hän vietti viimeiset vuotensa. Kartanon Kievarissa hän on esiintynyt vuodenvaihteen tansseissa jo seitsemän vuotta peräkkäin. – Kyllä sen yleisöstä aistii, että oman kylän tyttö on laulamassa. Niin moni tulee halaamaan ja juttelemaan. Se on ihanaa. Voihan sitä kotonakin laulaa, Anita tuumaa, mutta kun ei siellä kukaan taputa. – Esiintyminen ja laulaminen ovat minulla verissä, vaikka tässä iässä alankin jo vähän erakoitua. En enää niin julkisuudesta ja vilkkuvista valoista välitä. Kännykkäänkin olen todella huono vastaamaan. Entisaikaan maalla puhelimen soiminen tarkoitti aina huonoja uutisia, että joku on nyt kuollut. Siitä kai luuri-inhoni kumpuaa.
Takahuoneessa Anita meikkaa nopeasti, vaihtaa paidan ja laittaa dödöä. – Ei tästä naamasta enää iloa ole. Kuvaajallekin tiedoksi, että älä kuvaa alhaaltapäin, näytän ihan rottweilerilta. Kauneusleikkauksiin en suostu. Ihmisen ei pidä repiä naamaansa. Minkä luoja on suonut, siihen on tyydyttävä. Anita muistelee hymyssä suin, miten hän entisaikaan esiintyi minihameessa ja lavan edusta oli täynnä poikia toljottamassa. – Nykyään saa anoa, jotta joskus joku kopeloisi. Vaan on elämä 72-vuotiaana helpompaa. Ei tarvi korkokenkiä, ei hameita eikä tarvi kenellekään antaa.
Anita Hirvonen 1960-luvulla.
Lue myös:
Teksti Jari Peltomäki
