Apu

”Aloin parantua, kun sairastuin”

2


”Aloin parantua, kun sairastuin”

Ulla Linjama-Lehtinen koki nuorena kovia, mutta uskalsi romahtaa vasta lapsensa vartuttua aikuiseksi.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Timo Pyykkö

Se oli ihan tavallinen kevätpäivä. Ulla Linjama-Lehtinen polki Myllypurosta työpaikalleen Kallion virastotaloon, kuten niin monena aamuna. Hän ei ollut aikoihin matkustanut töihin metrolla, sillä suljettu tila sai hänet paniikkiin.

Jo töihin tullessa Ullalla oli tunne, että hänen pitäisi ripustaa itsensä naulakkoon. Hän kuitenkin aloitti työt. Sitten hänen toimintakykynsä lamaantui. Hänestä tuntui, ettei hän kestäisi enää hetkeäkään.

Kello kymmeneltä hän marssi esimiehensä puheille ja ilmoitti lähtevänsä kotiin. Työpaikalleen hän ei enää palannut.

Paria päivää myöhemmin työterveyslääkäri totesi, että Ulla oli masentunut.

– En ole masentunut, vaan pikemminkin raivoissani, mutta kirjoita, mitä tykkäät, Ulla sanoi.

Lääkäri määräsi hänelle masennuslääkityksen ja sairauslomaa.

– Olin aivan lamaantunut. En voinut lukea enkä katsoa telkkaria. Jo lehden hakeminen postilaatikosta oli niin suuri ponnistus, etten kyennyt siihen joka päivä. Kesken tiskaamisenkin oli mentävä lepäämään. Makasin sängyssä kolme kuukautta.

Ullan henkinen hätä sai alkunsa jo lapsuudessa 1950-luvulla. Hän kasvoi Jyväskylässä vanhoillislestadiolaisessa seitsemän lapsen perheessä. Lestadiolaisten maailmanloppukäsitykset pelottivat Ullaa, ja hän sai paniikkioireita.

Ullaa ahdisti myös se, että kaikki tuntui olevan syntiä. Hän koki itsensä muiden nuorten seurassa erilaiseksi. Hänestä tuntui, ettei hän ollut kenellekään tärkeä.

13-vuotiaana hän tapasi itseään viisi vuotta vanhemman pojan.

– En ymmärtänyt seksistä hölkäsen pöläystä, mutta suostuin siihen, koska halusin olla pojalle mieliksi. Olisin tehnyt mitä hyvänsä, koska joku viimein välitti minusta.

Seksileikkien seurauksena Ulla tuli raskaaksi. Kun poika kuuli siitä, hän lähti merille. Viikkoa ennen synnytystä Ulla sai kortin Kuubasta. Miten menee, poika kyseli.

Ullalla ei mennyt hyvin. Hän pelkäsi kuolevansa synnytykseen, mutta selvisi ehjin nahoin. Hänelle ehdotettiin, että hän antaisi lapsen pois. Ulla ei pystynyt siihen. Niinpä hänen ei auttanut kuin mennä töihin.

– Kouluun minua ei enää huolittu, vaikka olin älykäs ja pärjäsin hyvin. Vanhempien neuvosto päätti, että olin huono esimerkki muille tytöille.

Ullan vanhemmat eivät kääntäneet selkäänsä tyttärelleen, vaan antoivat tämän asua vauvansa kanssa omakotitalonsa yläkerrassa. He hoitivat pienokaista Ullan tehdessä töitä, ensin kotiapulaisena ja sitten vaneritehtaalla.

– Aviottoman äidin maine kiiri edelläni, ja miehet yrittivät lähennellä minua. Olin masentunut ja häpeissäni.

Ulla ei antanut periksi, vaan yritti kohentaa asemaansa. Hän tentti viimeisen oppikouluvuoden työnteon ohessa ja kävi kansankorkeakoulun. Se jälkeen hän pääsi Tampereen yliopistoon, jossa suoritti lukion. Sitten hän aloitti sosiaalipolitiikan, ryhmätyön, psykologian ja kansanterveystieteen opinnot.

– Olin yliopistossa ulkopuolinen ja yksinäinen. Istuin kahvilassa kädet selän takana, vaneritehtaan tikut yhä sormissani. En tiennyt, miten minun olisi pitänyt käyttäytyä. Yritin vain selvitä päivästä toiseen.

Ulla asui opiskelijasolussa. Toisena opiskeluvuonna hän haki lapsensa luokseen. Lapsi nukkui pienen huoneen sängyssä ja Ulla patjalla lattialla. Muiden opiskelijoiden öinen elämöinti häiritsi heitä.

– Kun hain apua sosiaalitoimistosta, minua kehotettiin menemään mielenterveystoimistoon. Siellä psykologi totesi, ettei mielenterveydessäni ollut vikaa, mutta tarvitsin apua asumisasioissa. Saimme perheasunnon, mutta en silti kyennyt sellaiseen äitiyteen kuin olisin halunnut. Minua pelotti koko ajan, että lapsi otettaisiin minulta pois. Myös taloudellisesti oli vaikeaa.

Paniikkioireet äityivät niin pahoiksi, ettei Ulla pystynyt matkustamaan linja-autolla tai pysähtymään liikennevaloihin. Myös tenttitilanteet olivat piinallisia, koska niistäkään ei päässyt pois. Ulla sai kuitenkin opinnot valmiiksi, minkä jälkeen hän sai työpaikan Pohjois-Savosta. Hän työskenteli sosiaalitarkkaajana, perhepäivähoidon ohjaajana ja lastenvalvojana. Nuoreen yksinhuoltajaäitiin suhtauduttiin epäillen.

– Minulle tarjottiin taas huonon naisen roolia. Kun olin ottamassa autovakuutusta, vakuutusta kauppaava poliisi kävi kimppuuni ja suuteli minua. ”Olen kuullut, että sinulla on hämärä menneisyys”, hän selitti.

Ulla jätti työpaikkansa ja muutti etelämmäksi, lopulta Helsinkiin. Hän tapasi muusikon, jonka kanssa alkoi seurustella. Pian sen jälkeen mies sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön.

– Hänen sairastumisensa oli sokki, mutta suurempi sokki oli se, millaista hänen saamansa hoito oli. Koska olin nähnyt, miten häntä ja minua hänen omaisenaan kohdeltiin, en itse sairastuttuani halunnut mennä sairaalaan. Olisin kenties hyötynyt hoidosta, mutta en uskaltanut luottaa siihen.

Sosiaalihoitajan työssään perheasiaintoimistossa Ulla tapasi paljon ihmisiä, joita hän olisi voinut auttaa omien kokemuksiensa kautta. Tätä ei kuitenkaan pidetty ammatillisena, vaan Ullaa kehotettiin vaikenemaan kokemuksistaan. Niistä ei ollut suotavaa puhua edes työkaverien kanssa.

– Tämä vaikenemisen kulttuuri lisäsi pahaa oloani. Olin niin vihainen, että ajoin pyörälläni auton perään. Aloin oireilla myös fyysisesti. Sain migreenikohtauksia, minulla oli sydänoireita, ja vatsani temppuili. Kehoni huusi, että hullu hellitä, mutta en voinut hellittää: kuka sitten olisi pitänyt minusta huolta?

Palataan siihen keväiseen päivään, jolloin Ulla viimein romahti. Romahdus oli väistämätön, sillä hän oli hajoamispisteessä. Hän oli harkinnut työpaikan vaihtoa, mutta hänestä tuntui, ettei se riittäisi parantamaan oloa. Ulla koki, että hän vain suoritti elämää. Häntä itseään ei ollut, eikä hän mahtunut tähän maailmaan.

– Näin jälkikäteen ajatellen romahdus oli hyvä asia, sillä aloin tavallaan parantua, kun sairastuin. Nykyisin ajattelen niin, että sairaus voi olla terve reaktio epäinhimillisiin oloihin. Aiemmin sairastumiselle ei ollut tilaa, koska jouduin kamppailemaan niin kovasti. Nyt lapseni oli jo aikuinen, eikä minua voitu enää uhkailla hänen menettämisellään.

Sairauslomalla Ullan kimppuun hyökkäsi koko kätkettyjen tunteiden kirjo: viha, pettymys, kauhu ja häpeä. Häntä myös pelotti, koko maailma.

– Aluksi halusin vain itkeä, potkia ja nukkua – sekä surra kaikkea, mitä olin kokenut ja pitänyt sisälläni. Tuntui, että ne, joiden tehtävä olisi ollut auttaa minua, olivatkin niitä, joita vastaan minun piti puolustautua. En halunnut elää, mutta en kuollakaan.

Lääkehoidosta ja terapiasta oli jonkin verran apua, mutta painolastia oli paljon. Ulla halusi myös päivittää hengellisen maailmankuvansa armollisemmaksi. Hän kääntyi hyvän, avarakatseisen papin puoleen ja käsitteli tämän kanssa menneisyyden kipeitä asioita.

– Vaikka menetin taivasosuuteni, kun jätin lestadiolaisuuden, en voinut suhtautua hengellisyyteen, kuin sitä ei olisi. Koin, että jos Jumala on olemassa, minun ei tarvinnut kumarrella häntä tai ihmisten yhteisöä, vaan hän ymmärtäisi minua ilmankin.

Papin kanssa puhuminen helpotti oloa, ja paljon hyötyä oli myös vertaistuesta. Ulla oli tutustunut sen voimaan omaisen näkökulmasta jo miehensä sairastaessa. Nyt hän haki tukea potilaana.

– Omieni joukossa tulin nähdyksi ja hyväksytyksi ja koin olevani ehjä ja riittävä. Sain puhua asioista, niin kuin ne olivat. Pikkuhiljaa pimeässä alkoi vilkkua valoa.

Ullan toipumiseen vaikutti olennaisesti myös kaksi aivan toisenlaista tekijää: musiikki ja hevoset. Musiikki oli ollut osa Ullan elämää lapsesta asti, sillä hänen isänsä oli kanttori. Kotona soitettiin ja laulettiin paljon.

– Voisi sanoa, että idut kuntoutumiseeni olivat lapsuudessani. Vaikka olin työn ohessa opiskellut musiikkia aikuiskonservato-riossa ja laulanut bändissäkin, vei monta kymmentä vuotta, ennen kuin ymmärsin, miten kuntouttavaa musiikki voi olla. Laulamalla itselleni merkityksellisiä tekstejä koin olevani osa musiikillista kulttuuria.

Sittemmin Ulla teki useita levyjä muusikkomiehensä kanssa. Levyjen kautta ja konserteissa hän on voinut antaa paljon muille.

– Joku on joskus saanut oikein väristyksiä kuultuaan minun laulavan.

Päästyään parempaan kuntoon Ulla osallistui islanninhevosvaellukselle silkasta kokeilunhalusta. Vaikka aluksi Ullaa pelotti, että hän lentäisi hevosen selästä, hän ihastui turvallisiin, isoihin eläimiin ikihyväksi. Hän koki saavansa niiltä iloa, läsnäoloa, luottamusta ja rakkautta.

Pian Ulla oli uudella vaelluksella, jonka jälkeen hän hankki oman hevosen. Samoihin aikoihin hän muutti Joutsaan.

– Ostin pienen mökin ja hankin myös aasin ja vuohen. Sitten leikin maalaistaloa ja voin paremmin kuin koskaan.

Nykyisin 61-vuotiaalla Ullalla on neljä islanninhevosta. Asuinpaikka on vaihtunut Joutsasta Mäntsälään. Rinnalla on uusi mies, sillä suhde muusikkoon päättyi eroon.

Elantonsa Ulla ansaitsee pyörittämällä omaa yritystään, joka tarjoaa kuntouttavaa hevostoimintaa ja voimaannuttavan musiikkitoiminnan kursseja. Hän on käynyt kuntouttavan musiikin erikoistumiskoulutuksen ja kouluttautunut sosiaalipedagogisen hevostoiminnan ohjaajaksi. Ulla tituleeraa itseään tunnetaito- ja voimavarakouluttajaksi sekä hyvinvointivalmentajaksi.

– Koen tekeväni tärkeää työtä, ja se tekee elämästäni merkityksellistä. Olen onnellinen siitä, että saan auttaa ihmisiä löytämään toistensa luo ja voimaan paremmin.

Ullan vointi on niin hyvä, että hän vertaa itseään pilven päällä istuvaan lintuun. Pilveen ulottuvat maan alta nousevat tikapuut.

– Sairastuessani olin maan alla elävä kastemato, jolla oli varaa vain tikapuuhermostoon, ei tunteisiin. Alkaessani toipua minusta tuli toukka ja sittemmin perhonen. Nyt olen muuttunut linnuksi, joka on vapaa ja voimakas. Tarvitsen yhä peruslääkitystä paniikkihäiriön takia, ja toki minun on pidettävä itsestäni muutenkin hyvää huolta, mutta vanhat murheet on itketty. Olen jättänyt menneen taakseni, ja katseeni kohdistuu eteenpäin.

Teksti: Maarit Vuoristo

Lue lisää masennuksesta: Terve.fi

Julkaistu: 5.3.2016