Apu

Alkukesän suo on kukkia täynnä

Alkukesän suo on kukkia täynnä
Suot ovat karuja ja vähäravinteisia elinympäristöjä, mutta niin vain ne puhkeavat kukkaan alkukesällä. Kihokkia, suokukkaa tai karpalon kukkaa tuskin huomaa ohi kävellessään, mutta jos malttaa pysähtyä ja katsoa tarkkaan, voi löytää suon kätketyn kauneuden.
Julkaistu: 17.6.2019
Suomen valtion nimen arvellaan tulevan sanasta suo. Se onkin sopivaa, sillä soiden määrässä pinta-alaa kohden taidamme tehdä maailmanennätyksen.
Määrällisesti eniten soita on tietysti Kanadan ja Venäjän kaltaisissa jättiläisvaltioissa, mutta Suomi on kauttaaltaan niin tasainen, että jopa 30 prosenttia maamme pinta-alasta on soita. Kaikkein soisinta on Pohjois-Pohjanmaalla.
Ilmastomme on kosteanviileä ja metsänkasvu on hidasta, joten vesi jää helposti seisomaan alaville maille ja muodostaa siihen aikaa myöten suon. Soita syntyy myös järvien ja lampien kasvaessa umpeen. Koska metsätalous on aina ollut Suomelle tärkeää, soita on ojitettu, jotta ne kuivuisivat ja niissä alkaisi kasvaa metsää.
Raate on yleinen ­kosteikkojen ja soiden kasvi.
Ojituksen seurauksena varsinkin Etelä-Suomessa luonnontilaiset suot ovat käyneet vähiin. Yksi tällainen harvinaisuus on Lounais-Hämeessä sijaitseva Torronsuon kansallispuisto.
Keväällä ja alkukesällä suon elämä on runsaimmillaan. Kurjet korahtelevat kuuluvasti, teeret pulputtavat hypnoottista soidin­ääntään ja kuovi kiljuu. Torronsuolla voi tavata myös kapustarinnan. Tätä koristeellista kahlaajalintua näkee yleensä vain Lapissa.
Kaikkiaan suon alueella pesii jopa sata lintulajia. Monet kasvit ja perhoset ovat pohjoisia lajeja, eikä niitä tavata muualla eteläisessä Suomessa.
Myös vaivaiskoivut, karpalot ja lakkamättäät tuovat suolle pohjoisen tuulahduksen. Suo on kautta aikojen ollut tärkeä marjastuspaikka läheisen Torron kylän asukkaille.
Torronsuo on Suomen syvin suo. Sen turvekerroksen paksuudeksi on mitattu enimmillään jopa 13 metriä. Suo on niin sanottu kermikeidas, eli sen keskikohdat ovat korkeammalla kuin reunat.
Kohollaan olevan rakenteen vuoksi keidassuon keskitasanne ja reunaluisu saavat vetensä pelkästään sateena, ja suo on hyvin karu. Suota peittävän rahkasammalen elävä, yhteyttävä osa on vain muutaman senttimetrin paksuinen. Sen alla oleva kuollut osa maatuu hyvin hitaasti, ja näin syntyy turvetta.
Torronsuolla maisemassa vuorottelevat kuivat, suonpinnasta nousevat turvemuodostumat eli kermit ja märät painanteet, kuljut. Suon keskustassa on myös ruoppia eli tummia, lähes kasvittomia pintoja.

Yli puolet Suomen soiden pinta-alasta on tuhottu

Torronsuon merkitystä luonnonsuojelulle lisää se, että Lounais-Suomi on muuten maamme vähäsoisinta aluetta. Alun perin Suomessa jopa 100 000 neliökilometriä on ollut soiden peitossa, mutta yli puolet siitä on hävitetty metsänkasvun vuoksi tehdyllä ojituksella. Lisäksi yli 8 000 neliökilometriä on otettu turpeennostoon ja viljelykseen tai jäänyt tekoaltaiden alle.
Alkukesällä suon kukkien itseoikeutettu kuningas on suopursu. Se on iso ja näyttävä puuvartinen pensas, jonka pallomaiset, valkeat kukat tuoksuvat huumaavasti. Suopursun hallitseva tuoksu sai Aaro Hellaakosken runoilemaan ikimuistoisesti: ”Olen pursujen väkevä huoku”.
Tuoksuaine on karvaan ja polttavan makuinen öljy, joka sisältää hermomyrkkynä vaikuttavia yhdisteitä. Suopursua on kuitenkin käytetty esimerkiksi oluen mausteena, syöpäläisten karkotteena sekä rohdoskasvina erilaisiin ihosairauksiin, reumaan ja kihtiin.
Suopursu on erittäin yleinen kaikkialla Suomen mäntyvaltaisilla rämesoilla, Lapissa myös kangasmailla.
Suopursu on sukua alppiruusulle, ja se voi muodostaa lähes metrin korkuisia, tiheitä ja sotkuisia kasvustoja.
Suopursujen ­tuoksu leijailee aamuöisellä Torronsuolla.
Suokukan nimi ei ehkä ole kovin omaperäinen, mutta se on kauneimpia suon kukkia. Vaaleanpunainen suokukka on hyvin yleinen suokasvi kaikkialla Suomessa, missä soita vain on. Suokukka ei ole kovin kranttu kasvupaikkansa suhteen vaan elää niin rämeiden rahkamättäillä kuin korvissa ja letoissa sekä laajoilla, puuttomilla avosoilla.
Vaiverolla on pitkä, valkoisten riippuvien ruukkumaisten kukkien muodostama latvaterttu. Se on eurooppalaisittain varsin itäinen laji, jota Euroopan unionin alueella on lähinnä vain Suomessa ja Baltian maissa. Norjasta sekä Länsi- ja Keski-Euroopasta vaivero puuttuu kokonaan.
Myös Suomessa vaiveroa löytää lähinnä itäisen Suomen soilta, ja sen esiintyminen noudattaa suunnilleen savolaismurteiden aluetta.
Karpalo tunnetaan marjoistaan, joiden hapokas ja kitkerä syysmaku pehmenee talven aikana. Kuitenkin myös karpalon kukka on maininnan arvoinen, onhan se läheltä katsottuna hyvinkin kaunis, kuin muotisuunnittelijan luoma päivänvarjo tai hattu.
Suon halutuin kasvi on herkullisia, oransseja vitamiinipommeja tuottava lakka. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja samaa kasvia kutsutaan pohjoisessa hillaksi, idässä lakaksi, lännessä ja etelässä suomuuraimeksi ja Etelä-Pohjanmaalla valokiksi.
Nimestä saisi helposti väittelyn aikaiseksi eri murrealueiden edustajien kesken – samaan tyyliin kuin vihta ja vasta. Länsimurteissa, joihin Lapissa puhuttavat peräpohjalaiset murteetkin kuuluvat, suomuuraimen yleisin nimitys on ilman muuta hilla.
Itämurteiden alueilla on luontevaa puhua lakasta, jota Wikipediakin pitää kasvin ensisijaisena nimityksenä. Myös esimerkiksi Suomen Martat käyttävät nimitystä lakka, kun taas monista kasvikirjoista sitä ei hakemistossa löydy, vaan pitää etsiä h-kirjaimen kohdalta. Kasvin virallisesta nimestä tuskin päästään yksimielisyyteen.
Suokukan kauneus paljastuu, kun sitä katsoo läheltä.
Suon jännittävimpiä kasveja ovat lihansyöjäkasveihin kuuluvat kihokit, joissa huomio ei tosin kiinnity niiden vaatimattomiin kukkiin, vaan limaisiin pyydyslehtiin.
Kihokin pienet, vain senttimetrin kokoluokkaa olevat lehdet ovat piikkimäisten nystykarvojen peitossa. Karvojen päissä on pisaroita, jotka kimmeltävät auringossa kuin jalokivikorut. Kasteelta näyttävä aine on tahmeaa limaa, johon lehdelle lennähtänyt hyönteinen jämähtää kiinni.
Sitten kihokin lehti sulkeutuu ja alkaa sulattaa hyönteistä sisältämiensä entsyymien avulla. Lopulta hyönteisestä jäävät jäljelle vain jalat, siivet ja tyhjät kitiinikuoret.
Kihokit elävät karuilla soilla, joissa ravinteita on vähän. Siksi hyönteisistä saatava typpi ja proteiini tulevat kasveille tarpeeseen.
Kihokki on lihansyöjäkasvi. Sen pyyntilehdet erittävät tahmeaa nestettä, joihin ­pahaa-aavistamaton ­hyönteinen takertuu.
Kommentoi »