Kolumni | Älkää antako kitaraa miehelle pahassa iässä, pyytää Laura Friman.
Ensin Jumala loi kaikki kivat jutut: meret, maat, eläimet ja perunalastut. Kiitos siitä. Sitten hän alkoi huvitella yhdistelemällä keksintöjään. Valtaosa parituksista ilahdutti ihmiskuntaa: hunaja ja suolakurkut, gini ja tonic-vesi, Simon ja Garfunkel. Mutta Jumalallekin sattuu virheitä. Eräänä epäonnisena päivänä hän esitteli toisilleen miehen ja kitaran. Se siitä sitten: itsesäälinen ulina sai soinnut taakseen.
Tuhoisinta oli, jos kitara annettiin miehelle runsaan neljänkymmenen vuoden iässä. Tässä iässä miehellä ei ollut mikään tarpeeksi hyvin, mutta ei tarpeeksi huonostikaan. Hän oli jo kaukana elämästä, mutta vielä liian kaukana kuolemasta. Ja voi helvetti sentään: hän tahtoi tietenkin tehdä siitä lauluja.
”Missä olit, kun Samuli Putrosta tuli kuuma?” Kun esitin kysymyksen taannoin kotibileissä kavereilleni, kaikki osasivat vastata hetkessä.
”Joskus toissakesänä Provinssirockissa, aika kovassa nousuhumalassa.”
”Yhtenä sunnuntai-iltana sillä sohvalla, jota mulla ei ole enää. Teemalta tuli joku keikkajuttu.”
”Näin kuvan naistenlehdessä, ja olin, että täh, mitä sille on tapahtunut.”
Emme kukaan tienneet varmaksi, mutta tuntui ilmeiseltä, että Samuli Putrolle oli tapahtunut nelikymppisenä sama kuin niin monille muillekin: hän oli varmasti eronnut pitkästä suhteesta, petettyään ja petyttyään, kriisiytynyt iästään, käynyt terapiassa, löytänyt itsensä ja smoothiekoneen. Kaiken tämän seurauksena hän oli yhtäkkiä jotenkin ihanan riutunut, silmäryppyinen ja uudella tavalla sielukas – eikä hänessä ollut enää mitään noloa.
Joskus nimittäin oli: vuosituhannen vaihteessa harva oli immuuni Zen Cafélle – yhtyeelle, joka oli kummallinen linkki maailmojen välillä. Todella kaunis -hitti soi sekä seduloissa että humanistisen tiedekunnan illanistujaisissa. Ja jo kolme vuotta Zen Cafén viimeisen STOP-levyn jälkeen moni oli uudestaan lääpällään. Samuli Putron vuonna 2009 ilmestynyt soololevy Elämä on juhla oli kaunis ja vilpitön kokonaisuus.
Putron jo viides soololevy Valkoinen hetero on varmasti vilpitön sekin. Siksi sillä on hetkensä. Onnistuneita osasia ovat ne muutamat kappaleet, joilla Putro ottaa etäisyyttä banaaleimpaan arkeen ja äityy anteeksipyytelemättömän romanttiseksi (Matkamuistot, Helppo ja luonteva, Tätä kadun myöhemmin, Kävelylle).
Ongelmallista on kaikki muu. Puolet albumista on vähintään yhtä ärsyttävää kuin sen alleviivaava eikä kovin hauska nimi. Tämä puolikas sisältää kokoelman kappaleita, joilla Putro tahtoo olla nokkela (Surullinen AD, Artisti, Viihdettä) sekä kompastelevia poliittisia kannanottoja. Jumala vihaa sua on vihapuheparodia, ja Kohta pidetään hauskaa -kappaleen tekstissä Putro astuu seksistisen sovinistiporsaan tahraisiin pöksyihin (Tyttö hei, nyt rauhoitut / mä hädin tuskin koskin / sitä paitsi itse istuit siihen viereeni / jokuhan ton pienenpienen hameen puki päälles), mutta käsittelee teemaa tyystin yllätyksettömästi. Levyn avaavalla Työ-kappaleella hän taas puntaroi suhdettamme työhön rinnastamalla sen ”humoristisesti” ihmissuhteisiin (Ajattele työtä enemmän kuin ystäviäsi / harrastakaa sählyä ja laatuviskejä) ja lausuu kiistämättömiä totuuksia, joita kukaan ei kuitenkaan halua kuulla (Tähän ikään tullessasi / huomaat haluavasi asioita, joita työ mahdollistaa). Levy päättyy mahtipontiseen spoken word -runoon, johon on istutettu niin mielialalääkkeitä, mellakkapoliiseja kuin kokonainen vallankumouskin.
Putron arvomaailmassa ei ole moitteen sijaa, eikä hänen positiostaan ole epäilystäkään: ehdottomasti hyvisten puolella. Hän on lahjakas ja ihanan oloinen ja aina, kun hän laulaa SuomiLOVE:ssa vitsikkyydestä riisuttuja kappaleitaan sympaattisille pariskunnille, itken niin, että henkitorveni on turvota umpeen. Siksi tunnen syyllisyyttä, kun en pidä hänen levystään.
Tässä minä nyt haukun Putro-poloista, kun hänellä on varmasti muutenkin ihan tarpeeksi vaikeaa. Hän on mies pahimmassa iässä. ■
Laura Friman on 36-vuotias vapaa toimittaja eli nainen parhaassa iässä. Tämä on hänen viimeinen musiikkikolumninsa Imagessa.
