Eeva

Alexander Stubb: "Vaimo istui vierelläni, kun itkin voimieni äärirajoilla"

Alexander Stubb: "Vaimo istui vierelläni, kun itkin voimieni äärirajoilla"

Kotimaan politiikka ja pääministeriys veivät energisen Alexander Stubbin elämänilon. Puoliso Suzanne Innes-Stubbin tuki on kantanut vaikeimpina hetkinä.
Teksti Eeva toimitus
Mainos

Sade pyyhkii espoolaisen kahvilan terassilta aukeavaa merimaisemaa. Sisällä on lämmintä ja tunnelmallista. Alexander Stubb, 49, kättelee reippaasti ja hymyilee, pörröttää vieressään istuvan poikansa Oliverin, 13, tukkaa. Entinen pääministeri esittelee myös kahvilan tiskin takana häärivän tyttärensä Emilien, 15.

Edessä on Alexander Stubbin ensimmäinen henkilöhaastattelu ministerivuosien jälkeen. Hän tunnustaa jännittävänsä. Hän jakaa ensi kertaa tarinansa elämäkertakirjassaan Alex. Sumuiset, paineiset vuodet on nyt käsitelty, olo helpottunut ja vapaa.

”Kirjassa mennään iholle. Sen kautta moni asia tuli läpikäytyä, jätettyä pois mielestä”, Stubb sanoo.

Entinen pääministeri kokee olleensa kirjan velkaa vaimolleen Suzanne Innes-Stubbille ja lapsilleen.

”En kyennyt olemaan kahteen vuoteen läsnä perheelleni. Kirja kertoo, mitä noina vuosina tapahtui. Se on testamentti vaimolleni ja lapsilleni”, Alexander Stubb sanoo.

Sade ei hellitä otettaan. Pilvet riippuvat harmaana massana ulapan yllä. Stubbin tarinaa kuunnellessa ymmärtää, miksi tämä kaikki piti kertoa. Miksi sitä ei voinut jättää kertomatta. Kaikki on kirjan kansissa, tiivistettynä tässä. Näin se kaikki suurin piirtein meni.

Alex halusi kirjoittaa kirjan perheensä vuoksi. “Se on testamentti vaimolleni ja lapsilleni.”

Mustamaalausta ja unettomia öitä

”Herään taas kello 3.48. Pyörin sängyssä enkä saa unenpäästä kiinni. Aiemmin olen nukkunut aina hyvin. Nyt päässä pyörivät kaikki keskeneräiset asiat: eläkeratkaisu, sote ja rakenneuudistus. Mediakohut ja opposition räksytys.

Mustamaalausta ja haukkuja sataa. Syksy 2015 pääministerinä on ollut elämäni vaikein. Päivät kuluvat sumussa. Kotona en kykene olemaan läsnä perheelle. Näin lopussa en ole ollut ikinä. En aloittelevana ulkoministerinä Georgian sodan myllerryksessä kesällä 2008, en uutta hallitusta rakennettaessa, Kreikka-pakettia neuvotellessa.

Olen jaksanut kaikki nämä vuodet positiivisella asenteella. Virtaa on riittänyt aina paineen ja vaatimusten keskellä. Mutta nyt, tänä keskiviikon vastaisena yönä, missään ei näy helpotusta, kaikki on mustaa. Edessäni kohoaa seinä eikä minulla ole enää voimia ylittää sitä.

Vaimo oli oikeassa

Liian herkkä politiikkaan. Niin Suzanne sanoi minulle jo poliittisen urani alussa. Vaimo oli varmaan oikeassa. Jälkikäteen ajateltuna otin monet asiat liian henkilökohtaisesti.

Olin jo pienenä herkkä poika. Ulospäin ylivilkas ja energinen, mutta sisältä epävarma, toisilta hyväksyntää hakeva. Jännitin kouluun menoa. En osannut lukea. Äiti saattoi minut Lehtisaaren kerrostalokodista lähikoululle.

Jalassa oli uudet farkut, reppu keinui selässä. Koulun pihassa vilkuilin muita oppilaita ja luokassa hain heti omaa paikkaani. Halusin näkyä, ansaita paikkani hyvillä urheilusuorituksilla ja pitämällä meteliä.

Työnsimme kuulaa, heitimme keihästä ja leikimme poliisia ja rosvoa. Tuli sitä joskus itkettyäkin, mitä ei katsottu poikaporukoissa hyvällä, etenkään lätkäjengissä. Sekään ei auttanut asiaa, että perheeni oli kansain-
välinen. En ollut suomenruotsalainen, vaan kaksikielinen. Suomalaisille olin liian ’hurri’, ruotsalaisille liian suomalainen.

Voi olla, että hyväksynnän tarpeeni kumpuaa irrallisuuden tunteesta, kansainvälisestä identiteetistä. Ylä-asteella peitin epävarmuuteni äärimmäisen itsevarmuuden taa. Välillä tuli sanottua pahastikin, mutta ei koskaan tarkoituksella tai systemaattisesti. En ollut kiusaaja. Ylilyönneistä kannoin aina suurta syyllisyyttä.

Ylivilkas poika lähtee maailmalle

Hiustenkuivaaja putoaa äidin kädestä. Se jää päälle, roikkuu johdosta. Äidin kasvot näyttävät oudoilta, jotenkin vääntyneiltä. Puhetta ei tule, äitiin ei saa kontaktia. Haen hämmentyneenä apuun isän,
seuraan tilannetta sivusta. Olen yhdeksänvuotias enkä tiedä, mitä tehdä, mikä äidillä on hätänä.

Todistin äidin ensimmäisen epilepsiakohtauksen. Äiti sai lääkityksen, mutta se jätti minun, veljeni ja isäni Göranin mieleen pelon. Olimme aina vähän varuillamme, milloin kohtaus uusisi. Pystyimme onneksi puhumaan isän kanssa kaikesta. Äidin sairastuminen lähensi perhettämme entisestään.

Jääkiekko ja golf täyttivät nuoruuteni. Vaihto-oppilasvuonna Floridassa otin ilon irti auringosta, bileistä ja kaljasta. Vuosi oli mahtava. Palasin takaisin rauhoittuneena. Jotain oli tapahtunut. Älytön kohellus oli karissut.

En unohda koskaan valmistujaispäivääni Furmanin yliopistosta. Auringonpaistetta, oppilasvirtaa, vapauden ja onnen tunnetta, kun näen katsomossa vanhempani.

Seison pitämässä päättäjäispuhetta vuoden parhaaksi palkittuna opiskelijana. Uskomatonta, mutta totta. Se on vanhemmilleni iso helpotus. Heistä kumpikaan ei saanut aikoinaan opiskeltua tutkintoa. He kantoivat myös huolta, mitä koheltavasta ja ylivilkkaasta pojasta vielä tulee.

Kun palasin kahdenkymmenenneljän vuoden jälkeen kampukselle pitämään kunniatohtorin arvonimen johdosta puheen valmistuneille, tunsin kuin olisin tullut kotiin.

Furmanin yliopistovuodet Etelä-Carolinassa ovat vedenjakaja elämässäni. Lähdin sinne ylimielisenä nuorena miehenä tavoitteenani tulla ammattigolfaajaksi, mutta palasin takaisin oppimisen ilon löytäneenä maailmanparantajana.

“Ehkä Amerikassa omaksumani positiivinen elämänasenne ei istunut Suomeen”, Alex arvelee saamansa kritiikin syyksi.

Paljon puhetta hampaista

Haluatko varmasti tätä? Ymmärrätkö, mihin ryhdyt, jos alat poliitikoksi? Ihmisten asenne muuttuu, lehdistö kiinnostuu, menetät asiantuntijaroolisi. Mieti vielä, isä ja ystävät neuvovat, kun pallottelen ajatusta politiikkaan lähdöstä.

EU-asiat ovat sydämelläni. Haluaisin edistää niitä ja Suomen etua Euroopan unionissa. Uskon suvaitsevaisuuteen ja liittoutumiiin. Mitä enemmän rajavaltiot toimivat yhdessä, sitä vähemmän on turvallisuusuhkia. Koen saaneeni tältä maalta elämässäni niin paljon, että olen velkaa sille oman panokseni.

Tutkijan ja EU:n erityisasiantuntijan tehtävien jälkeen päätin ryhtyä ehdokkaaksi europarlamenttivaaleissa 2004.

Äänivyöry hämmensi, en ollut uskoa sitä todeksi. Äänestäjien määrä yllätti tehokkaasta kampanjoinnista huolimatta. Urani poliitikkona sinetöitiin.

Silloin kuulin ensimmäiset heitot ulkonäöstäni. Olin kuulemma kuin ’ilahtunut orava’ ja minulla oli hevosen hampaat. Se ei tuntunut hyvältä. Se oli uutta, epäolennaista. Ehkä Amerikasta poimimani positiivinen ja rento elämänasenne ei istunut Suomeen. Se ärsytti, leimasi pinnalliseksi.

Työ itsessään oli äärimmäisen mielenkiintoista. Unelmatyötä. Nautin vuosista europarlamentaarikkona. Olin tavannut tulevan vaimoni Suzannen Belgiassa diplomaattikoulussa. Elämä Belgiassa rullasi Suzannen
ja lastemme Emilien ja Oliverin kanssa mukavasti.

Muistan, miten jo varhaisessa vaiheessa Suzanne sanoi, ettei usko elämän olevan kanssani koskaan tylsää. Mutta sitä, miten villiksi se lopulta meni, ei juristivaimonikaan osannut ennustaa.

Isän vaikea päätös

Lähdetkö ulkoministeriksi? Valtiovarainministeri Jyrki Kataisen puhelu Lappiin pysäyttää mökkilomamme. Elämä muuttuu, siirtyy ohituskaistalle yllättäen keväällä 2008, kun Ilkka Kanerva syrjäytetään ulkoministerin paikalta tekstiviestikohun seurauksena. Saan vuorokauden aikaa miettiä.

Tuijotan eteeni Levin mökillä hämmentyneenä. En tiedä, mitä tekisin, mitä edes ajattelisin. Ensireaktioni on ei. Mutta kun juttelen vaimoni, isäni ja ystäväpariskunnan kanssa, mieleni kääntyy.

Lasken mielessäni, minkä verran matkapäiviä arkeeni tulisi lisää ja miten paljon pidemmiksi päivät ministerinä venyisivät. Tiedän, että miinusta näissä otetaan, se on selvä. Käyn jaakobinpainia itseni kanssa.

Illalla en saa unta. Nousen kahdelta yöllä ja kävelen lastenhuoneeseen. Katson makuuhuoneen ovelta sängyissään nukkuvia Emilietä ja Oliveria. Kuuntelen huoneen hiljaisuutta, silitän varovasti lasten hiuksia. Mietin, toiminko isänä väärin, jos otan tehtävän vastaan? Mitä teen lapsilleni?

Kyyneleet nousevat silmiin. Teen lopullisen päätöksen. Lapsille olisin aina sama ’pappa’, työtehtävästä riippumatta.

Seuraavana päivänä ilmoitan ratkaisuni Jyrkille. Olen käytettävissä ulkoministerinä.

Tavoitteema täydellinen suoritus

Siitä alkavat kahdeksan sumuista vuotta. Hiljalleen sakenevaa sumua. Kalenteri on täynnä matkoja, palavereja, tapaamisia, lehdistötilaisuuksia, briiffauksia, puheluita, sähköposteja ja neuvotteluja. Vaikka kaikki on ennalta suunniteltu ja järjestetty, aikaa ei meinaa riittää tarpeeksi kaikkien asioiden hoitamiseen, saati perheelle tai ystäville.

Sukellan heti Georgian sodan syövereihin, yritän omaksua uuden tehtävän parhaalla mahdollisella kyvylläni. Haluan aina tehdä kaikessa parhaani, oli kyseessä politiikka tai urheilu. Tahdon tehdä parhaan triathlon-
tuloksen, golfkierroksen, olla oma paras itseni juuri tänään.

Kuviot tulevat tutuiksi, ihmiset myös. Kevään 2011 vaalien jälkeen ulkoministerin pesti vaihtuu Eurooppa- ja ulkomaankauppaministerin tehtävään. Siinäkin pidän yhteistyöstä, tiimihengestä, ihan niin kuin aikoinaan lätkäjengin pukukopissa, vaikka välillä neuvottelut ovat rankkoja. En kuitenkaan vielä tiedä, mikä minua odottaa.

Kun keväällä 2014 saan kuulla Jyrki Kataiselta hänen luopumissuunnitelmistaan ja lähdöstään komissaariksi, elämäni menee taas uusiksi.

On ratkaistava, lähdenkö puolueen puheenjohtajakisaan ja jos lähden, olenko tulevaisuudessa myös valmis mahdolliseen pääministeriyteen. Tässäkin kohtaa käyn pääni sisällä taistelun.

Kysyn Jyrkiltä, jääkö pääministerinä perheelle yhtään aikaa. Jyrki vakuuttaa, että jää. Vaimo kehottaa yrittämään. Samoin isäni ja ystäväni Kai Seikku. Päätän lähteä. Siitä alkaa elämäni kovin koulu.

Pääministeriksi lähteminen oli Alexanderille elämän kovin koulu.

Pääministeri varvassandaaleissa

Pääsin nopeasti lehdistön silmätikuksi. Se alkoi heti pääministeriksi nimityksen jälkeen. Yhtäkkiä kaikki oli huonosti. Puhuin kuulemma liian hitaasti, vaikka todellisuudessa en vain halunnut tehdä virheitä.

Arvioiden mukaan minulla ei ollut tarvittavaa johtajuutta, ja käyttöön otettiin taas eläimiin viittaavat nimitykset. Jokaista tekoani syynättiin suurennuslasin alla.

Sulkeuduin kuoreen, en ollut enää oma itseni. Elämä oli tulipalojen sammuttelua. Väärien huhujen kumoamista, päätösten runnomista vaikeassa hallitustilanteessa läpi.

Pääministeri varvassandaaleissa ja shortseissa! Pääministeri pyörimässä Duudsonien tikkatauluna. Twiittejä triathlonkisoista, kun malesialainen matkustajakone on ammuttu alas Itä-Ukrainan ilmatilassa.

Kadulla keskisormet nousevat, joku sylkee käteensä ja tulee sitten kättelemään torilla. Toinen vilauttelee puukkoa, yksi kaataa päälle kokiksen. Turvamiehet kulkevat rinnalla, ja kaiken tämän vielä nielen. Mutta kotini vahingoittamista en.

Onko kaikki tämän arvoista?

Herään puoli kolmen aikaan yöllä kolahdukseen. Ihmettelen, mistä ääni tulee. Suzanne herää myös. Samassa huomaan ikkunassa ammottavan reiän, maassa kiven. Soitan turvamiehet paikalle, mutta ilkivallan tekijät ehtivät pakoon.

Seisomme Suzannen kanssa olohuoneessa, vaimo huomaa ikkunassa luodinreiät. Raja on ylitetty. Läheisteni turvallisuuden uhkaamista en voi hyväksyä.

Kerron asiasta julkisuuteen. Turvakameroiden nauhojen avulla saamme teon takana olleet nuoret miehet kiinni. Luodinreiät osoittautuvat ilmakiväärin aiheuttamiksi. Asia ratkeaa, elämä jatkuu, mutta mieleen jää ajatus: onko kaikki tämän arvoista?

Marraskuisena keskiviikkoyönä kohtaan sudenhetkeni. Aamulla nousen valvotun yön jäljiltä virka-auton kyytiin. Marraskuun pimeys seuraa kantapäillä, kun musta panssarimersu kiitää pitkin Länsiväylää. Sylissäni on päivän kansio, avustajien laatima aikataulu ja briiffi päivän tapaamisiin. Kuljettaja ohittaa Tapiolan liittymän. Katson ulos ikkunasta. Samassa ymmärrän, että jotain on tehtävä.

Pilkahdus valoa

Lähetän tekstiviestin Kirsi Pihalle ja Kai Seikulle, luotetuilleni. Kerron olevani siipi maassa, enkä tiedä, mitä tekisin. Tapaamme, juttelemme. Otan yhteyttä Aki Hintsaan, joka on lääkärinä auttanut monia huippujohtajia ja formulakuskeja.

Parin päivän päästä istumme Akin kanssa Kesärannassa. Syömme lihakeittoa ja näkkileipää, puhumme elämästä, hengellisistäkin asioista. Katselen iltapäivän valossa Seurasaaren selkää ja näen ensi kertaa elämässäni tänä syksynä pilkahduksen valoa.

Hintsan tapaaminen antaa taas voimia jatkaa. Löydän uskon itseeni uudelleen. Asiat kulkevat eteenpäin, mutta lopulta asetelma ei suuremmin muutu. On raskasta pyöräillä vastatuuleen.

Kevään 2015 eduskuntavaaleissa Juha Sipilä luotsaa keskustan voittoon ja ottaa pääministerin tehtävän hoitaakseen. Kokoomuksen puheenjohtajuus on edelleen harteillani, uutena vastuuna valtiovarainministerin työ.

Edessä on loputonta vääntöä hallitusneuvotteluissa, vaikeita ratkaisuja huonoina aikoina. Sipilän kohtelu lehdissä muuttuu, lähetän Juhalle tsemppiviestejä lähes päivittäin.

“Olen juuri saanut elää elämäni parhaan vuoden kotona perheen kanssa”, Alex kiittää.

Jäähyväisiin valmis

Ystävänpäivänä 2016 teemme Suzannen kanssa pitkän juoksulenkin Espoon rantaraitilla. Juoksemme ja juttelemme, se tuntuu hyvältä. Pohdimme myös, missä näemme itsemme viiden vuoden päästä ja silloin tajuan: en tahdo olla enää ministerinä. Kotimaan politiikkaan liittyvä paine ja negatiivinen ilmapiiri nakertavat elämäniloani. Eikä sen ole pakko olla niin.

Teen sunnuntailenkillä päätöksen, etten asetu enää vuoden päästä ehdolle eduskuntavaaleissa. Tahdon palata Euroopan asioiden pariin. Olo on huojentunut, halaamme toisiamme. Helmikuun aurinko paistaa.

Kesällä 2016 pidän jäähyväispuhetta puolueeni edessä, enkä voi estää kyyneleitä tulemasta. Kiitän vaimoani, joka on tukenut minua kaikki nämä vuodet. Tiedän, että ne vuodet ovat olleet Suzannelle raskaita, viimeiset kaksi vuotta erityisesti.

Olen niistä ikuisessa kiitollisuudenvelassa vaimolleni. Hän on pitänyt homman kasassa. Huolehtinut lapsista ja arjen pyörityksestä, istunut vierelläni pimeinä iltoina, joina olen itkenyt voimieni äärirajoilla.

Kiitän myös isääni, joka on ollut elämäni tukipilari pikkupojasta lähtien. Hän on pitänyt huolta minusta ja veljestä, hoitanut muistisairasta äitiämme vuosien ajan.

Äidin poismenon jälkeen iloitsen isän vanhemmalla iällä löytämästä elämänkumppanuudesta Pirkko Mannolan kanssa. Mahtavaa, että isä saa kokea vielä tämän onnen.

Onnellisuuden resepti

Jäähyväisissä jotain jää aina taakse ja jotain uutta alkaa. Ystäväni Petteri Orpon myötä oli minun vuoroni astua sivuun. Puoluekokouksen jälkeen menimme Suzannen kanssa hotellihuoneeseen ja avasimme pullon samppanjaa – tervetuloa vapaus! Olo oli kevyt ja onnellinen, vapaa.

Opin rankoista vuosista sen, että kaikesta selviää. Ymmärsin myös, että elämän onnellisimmat hetket rakennetaan läheisten ja perheen keskellä. Lapseni ovat nyt 13- ja 15-vuotiaita, ihania nuoria. Halusin tutustua heihin uudelleen, viettää kotona aikaa, antaa kaiken sen, mitä olen heille velkaa.

Lähdimme heti kesäloman alussa perheen kanssa Yhdysvaltoihin ja Kanadaan kolmen viikon lomalle. Nautimme aikatauluttomasta yhdessäolosta, jota puhelimen hälytykset ja uutiset eivät enää rytmittäneet. Kanadan maisemat toivat mieleen lapsuuden kesät Suomen saaristossa. Kallioiset rannat ja vihreät metsät, kirkkaana kimmeltävän meren.

Petteri tarjosi minulle kotimaassa ministerin paikkaa, mutta ilmoitin jääväni sivuun. Lapset ovat kotona enää vähän aikaa, ja haluan viettää aikaa heidän kanssaan.

Viimeisen vuoden olen pyykännyt, täyttänyt tiskikonetta, käynyt kaupassa ja kuskannut lapsia harrastuksiin. Ollut tavoitettavissa ja paijannut päätä, toivottanut hyvää yötä sängyn vieressä. Olen saanut elää elämäni parhaan vuoden.”

Otava on julkaissut elokuussa Karo Hämäläisen ja Alexander Stubbin kirjoittaman elämäkerran Alex.

Teksti: Tellervo Uljas

Kuvat: Petri Mulari

Julkaistu: 2.10.2017