Apu

Aki Riihilahti: Urheilun arvostus



Aki Riihilahti: Urheilun arvostus

"Vuoden urheilijan valinta on mahdoton yhtälö. Lajien vertaaminen ei tee oikeutta kenellekään."
Teksti Apu-toimitus

Vannoin kostoa, kun Päivi Alafrantti valittiin vuonna 1990 Vuoden urheilijaksi. Se oli viimeinen keskisormi vasten kasvojani siitä, että tunsin syntyneeni väärään urheilumaahan.

Tunnustan. Olin lajikiihkoilija. En ymmärtänyt, miten harrastajamääriltään pienemmät lajit saattoivat edes olla samassa kategoriassa kansainvälisesti merkittävien lajien menestysvuosina.

Aina kun joku kuulantyöntösaavutus voitti NBA-koripalloilijamme, tunsin myötähäpeää. Toisaalta Suomea pidettiin Englannissa kovana urheilumaana, kun mainitsin, että Liverpoolin kapteenina Mestarien Liigan voittanut ei mahtunut edes kolmen joukkoon Vuoden urheilija -äänestyksessämme.

Tämän vuoden Urheilugaalassa tunsin aivan erilaista ärsyyntymistä, kun sosiaalinen media näytti taas kaikki puolensa sankarihiihtäjien Sami Jauhojärven ja Iivo Niskasen voittaessa parina Vuoden urheilija -palkinnon.

En niinkään miettinyt kantaani, kun aggressiivisesti tivattiin, miten pari voi voittaa yksilöpalkinnon. Tai joidenkin heittäessä vähemmistölajikortin pöydälle, kun oletettiin, että Mikko Ilonen olisi erittäin kilpaillun lajin edustajana ansainnut tulla valituksi. Minua harmitti urheilun sisäinen eripuraisuus ja lajikiihkoilu, johon olin itse syyllistynyt.

Urheilugaala syntyi urheilun sisältä. Siitä on tullut lyhyessä ajassa arvokas ja tunteikas tapahtuma, jota urheilijat, taustajoukot ja tv-lähetyksen katsojaluvuista päätellen myös Suomen kansa odottavat. Kun se aikoinaan lanseerattiin, epäilijöitä löytyi. Miksi pitäisi juhlia prameasti monessa kategoriassa ja ketä se oikeasti kiinnostaa?

Urheilun sisällä kaikkine lajeineen, sidosryhmineen ja ikäpolvineen oli juuri tällainen tarve olla kerrankin yhdessä ja suorituspaikkojen ulkopuolella.

Kaikki salissa olevat yli lajirajojen osoittavat spontaanisti seisaallaan suosiota, kun 76-vuotias Timo Mäkinen saapuu lavalle noutamaan elämänurapalkinnon tai kyynelehtivät, kun Iivo Niskanen antaa kiitoksen tuonpuoleiseen uransa tärkeälle mahdollistajalle Einari Vidgrenille.

Urheilugaalan ydin ja urheilun vahvin tarina on nimenomaan, että Vuoden valmentajaksi valittu Tuomas Sammelvuo tuo koko taustajoukkonsa hakemaan palkintoa.

Vuoden urheilijan valinta on mahdoton yhtälö. Lajien vertaaminen ei tee oikeutta kenellekään. On liikaa muuttujia ja kysymyksiä. Onko lajin harrastajamäärä vai vaativuus tärkeämpää? Voiko yksittäinen arvokisasuoritus olla merkittävämpi kuin pitkässä sarjassa menestyminen?

Gaalan tärkeämpi anti on urheilun itselleen osoittama arvostus kuin se, ketkä voittavat. Siksi tuntui, että jokainen vähättelevä twiitti ja kommentti olivat pois kaikilta suomalaisessa urheilussa.

Vain arvostamalla itseään voi myös saada äänensä paremmin kuuluviin.

Suomessa on 1,2 miljoonaa ihmistä, jotka kuuluvat urheiluseuroihin. Se tekee urheilusta maamme isoimman kansanliikkeen. Samaan aikaan liikkumattomuuden on arvioitu maksavan kansantaloudelle noin kaksi miljardia euroa vuodessa.

Nykyajan pirstaloituneessa yhteiskunnassa urheilu on poikkeuksellisen tärkeä yhteisöllisyyden ja kotouttamisen väline.

Monella tapaa yhtä inspiroivia ja merkittäviä palkintoja kuin Vuoden urheilijan valinta ovat esimerkiksi laajasti liikkumista edistänyt Mikkelin Täydellinen liikuntakuukausi -palkinto ja talkoohengellä ihmisiä mukaan saavan Joutsenon Kullervon valitseminen vuoden urheiluseuraksi.

Jos jotain, tämä yhteiskunta tarvitsee hyviä tarinoita yhteisöllisyydestä, liikkumiseen panostamisesta ja ihmisistä, jotka pyrkivät parhaaseensa.

Julkaistu: 21.1.2015